CARTAGENA, COLOMBIA: ET VOI SAADA KAIKKEA

Ilouutinen, mitä taksimatkaan kentältä hotellille tuli. Hienosti järjestetty jonotussysteemi ja juuri ennen taksiin astumista luukku, jossa kerrotaan rouvalle, minne ollaan menossa ja tältä saadaan kuitin näköinen lappu, jossa on summittainen hinta taksimatkalle. Ei enää öögaan viilaamista! Jee! Iso jee!

Kauhea laitoshotelli. Se oli ensimmäinen mietteeni, kun tulin Cartagenaan ja isoon hotelliin meren rannalla.

Kun on ollut ensin muutamassa ihanassa boutique-hotellissa, tämä oli kulttuurishokki. Apua! Hengetöntä, liukuhihnamaista, tylsää, kaavamaista. Ehdin jo niin tottua siihen, että minua kutsutaan Bogotassa señora Laaksoksi ja tiedetään ja muistetaan, että tilaan aamiaisella paljon kaikkea (ekana aamuna tosin tarjoilija nyki jo lähteäkseen useamman kerran ja joutui aina pakittamaan, koska minulla oli vielä jotain tilattavaa) ja juon vähintään kolme kuppia cappuccinoa sekä syön lautaseni tyhjäksi. Kaikki lautaseni. Ei uskoisi, että en ole sota-ajan lapsi. Kun taas tulen illalla hotellille, on kiva kun tiedetään, että on aika tuoda cappuccino huoneeseeni. Rakastan hyvää palvelua. Olen kuitenkin vaan osa-aikainen kermapeppu. Voin syödä ja syön mitä vaan katuruokaa ja usein lounas/illallinen on jossain ”kansanpaikassa”. Mutta aamiainen, sen haluan mahdollisimman fiininä.

Mietin, että miksi ihmeessä olen sitten tämän hotellin valinnut kotona reissukuumeessani. Kunnes muistin. Ai niin! 25 metrin oikea uima-allas. Ja uimaan pääsee jo klo 7 eli kun on lähtenyt rantaan kävelylle auringonnousun aikaan, voi vedellä päälle kunnon uinnit ja siltikin ehtii aamiaiselle, kun suurin osa vasta heräilee. Ne on ne samat tyypit, jotka bilettää, kun minä jo painan päätä tyynyyn.

Altaalla olikin aamutuimaan sukellusharjoittelijoita, mutta saatiin sovittua, millä alueella allasta kukin operoi. Tutuille tiedoksi, että en määrännyt enkä ohjeistanut mitään. Me neuvottelimme. Ja päädyimme toivomaani tulokseen.

Löytyi muutakin plussaa. Altaalla soi jazz, soul sun muu miellyttävä musiikki ja aurinkopeditkin on ihanat.
Osa on tavallisia, mutta sitten on muutama ihana iiiiso pehmustettu auringonottolavetti. Ne on tarkoitettu tietenkin sydänkäpysille, mutta mä sellaisen nyt kuitenkin olen valloittanut.
Kuten lapsena kysyttiin: ”Ai lukiks tässä jossain nimi vai nän-nän-nää?”

Pyyhkeet saa kuitilla kojusta ja ne pitää palauttaa päivittäin. En tykkää siitä, sillä samaa allaspyyhettä voisi käyttää monena päivänä, varsinkin jos siellä on vaan aina muutaman tunnin, kuten minä. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä pyyhkeistä pamahtaa heti veloitus, jos ei ole palautettu iltaan klo 22 mennessä.

Rantaa riitti Bogagrandessa kilometritolkulla. Tässä 360-videota ensiaskeleistani rannalle. Oli tunnelma kuin Gambiassa, kun heti lyöttäytyi “friend” seuraan. No, olen tunnettu ignooraustaidoistani, joten pääsen yleensä helposti ylimääräisistä tyypeistä eroon.

Kuinka paljon voi tapahtua kassajonossa? Olin ruokakaupassa ja jonotin käsissäni kolme pulloa. Edessäni oli jonossa liuta miehiä ja heille tuli hätä, kun näkivät, että señora joutuu pitämään tavaroita käsissään jonon perällä (korejakin oli toki tarjolla, mutta enhän mä tartte). Eräs jo kassalla oleva uros teki tilaa omien ostostensa viereen ja pullot lähti toisten ukkojen käsien kautta yksi kerrallaan odottamaan minua tiskille kuin tulipalon sammutuksessa sangot ikään. Mitä tyyppejä! Macho-kulttuurin hyviä puolia. Miehisyyttä korostetaan herrasmiesmäisyydellä ja se sopii minulle!

Kun pääsin kassalle, rouva kassarouva hämmentyi jotenkin. En tiedä mistä, sillä en nauranut kovaa enkä ollut outo, mutta hän menetti oman äidinkielentaitonsa ja alkoi viittoa. Sanoin, kuten täällä sanotaan, että ”tranquila”, osaan kyllä espanjaa. Hän sai kuitenkin kassansakin jotenkin jumiin, pudotti yhden pullon, rikkoi kassastaan yhden rahanpidikkeen ja lopulta työnsi vaihtorahat mykkänä minulle.
“Jälkiruoaksi” takanani olleelta mieheltä luiskahti kokonainen täytekakku lattialle. Ulvoin naurusta.


Pyytelin anteeksi ja jatkoin ulvomista. Täällä Cartagenassa on sittenkin ihan superhauskaa.

Kaupassa oli myös tuttuja tuotteita. Kiekaisin tietenkin viinapullojen vahtijalle (kyllä, siellä oli vahtija), että tuo on minun maastani, kun silmiini osui Finladia Vodka -pullo.
“Aina saa hävetä”, sanoisi jazzityttö T.