CARTAGENA, COLOMBIA: MITÄ SEURAA PUHELIMEN JUMITTUMISESTA?

Puhelimeni jumittui! Täysin. Syy oli omani, sillä olin kuvannut niin paljon 360-kameralla ja siirtänyt videoita puhelimeeni, että se järkyttyi. En tiennyt, että niin voi käydä. Kävin asiantuntijaliikkeessäkin ja sanoivat, että ainoa vaihtoehto on tehdasasetusten palautus, joten menetän kaikki tiedot, mitkä ei ole varmuuskopioitu. Varmuuskopioinnin suoritin viimeksi joskus ennen reissua, joten alan valmistautua menettämään suuren määrän kuvia. Vaikka niiden pitäisi olla iCloudissa, en menisi vannomaan.

Google maps. Käytän karttoja offline-tilassa ja olen tehnyt lukuisia merkintöjä kiinnostavista kohteista. Onneksi olen niin juntti, että minulla on myös aina jonkinlaiset paperiset kartat, niin ei tarvitse olla ihan pihalla. Toisaalta myös omaan “anturit päässäni” ja opettelen yleensä kartat jotenkuten ulkoa jo ennen kohteeseen saapumista.
Kadulla tulikin nyt tavaksi kysyä ohikulkijoilta jeesiä: “Sulla on varmaan puhelin? Katsotaanko sun google mapsistä, missä olen ja minne menen?” Siitä seurasi aina puhelimen kaivaminen, aivan onneton google mapsin käyttäminen, minun sormeiluni luuriin ja lopulta luuri minulle, jotta saan itse nopeasti katsottua ja päästään jatkamaan omille teillemme. Heipat ja hymyt ja kaikki on tyytyväisiä. Ihmisethän lähtökohtaisesti ovat kivoja ja haluavat auttaa. Eivätkä ajatele, että mitäköhän tuolla gringolla on mielessään ja puhelintani en ainakaan anna hänen käteensä, sehän on ULKOMAALAINEN ja siksi myös jotenkin EPÄILYTTÄVÄ.
Tuli vaan mieleen….

Mistä kello katsotaan? Aivan. Ostin siis kellon. Ajattelin, että myyköhän kadun miehet vielä sippikelloja ja vähän kyseltyäni, mut ohjattiin oikeaan paikkaan. Oli rolexeista lähtien mitä vaan. Pyysin halvimman. Ukko esitteli kaikkia mahdollisia. Sanoin, että haluan halvimman. Esittely jatkui. Sanoin, että haluan halvimman ja niistä rumimman. Korotin ihan vähän ääntäni, kun en olisi halunnut muuta kuin kellon ja mielellään äkkiä. Enkä sitäkään ranteeseen pilaamaan mun käsityöläiskoruharmoniaani vaan kassinpohjalle kertomaan ajan, kun sitä tarvitsen. Ostin siis kellon. Se on vaaleanpunainen,iso ja jumalattoman ruma muovikello. Mutta se näyttää ajan. Se on edistänyt nyt kahdessa päivässä kolme minuuttia, joka on ihan ok. Hinta oli 9 euroa. Siitä tulee lomakello kassinpohjalle. Tässä harmittaa nyt vaan se, että olen ostanut feikkikellon ja olen intohimoinen feikkituotteiden vihaaja. Tällä kerralla annan kuitenkin itselleni anteeksi.

Entäs herätys sitten? No sitä en tarvitse, sillä herään luonnostaan aikaisin ja pääasia on että ehtii rannalle, kun aurinko nousee.

En pysty siirtämään kuviani, sillä kamerani sovellusta ei saa tietokoneelle, ainoastaan puhelimeen ja padiin. Niinpä joudun päättämään, julkaisenko blogitekstejä ilman kuvia ja lisään kotona kuvat vai jätänkö juttujen julkaisemisen kotiin. Päädyin julkaisemaan ilman kuvia. Se oli idioottimaista, sillä ei niitä tekstejä kannata reissussa julkaista muutenkaan, sillä siellä ehtii kirjoittaa vain hätäisiä muistiinpanoja ja kotona joutuu sitten muuttamaan julkaisut yksityisiksi, kunnes saa korjattua virheet ja kirjoitettua muutenkin paremmin. Pyrstö edellä puuhun ja hirveällä innolla teen yleensäkin kaiken ja sitten vedetään vasta pakkia, kun on jo saanut nolattua itsensä.

En saa luettua sähköpostiani, sillä kuten aina reissussa joku turvallisuustaho vaatii tunnistautumaan enkä todellakaan muista mitään salasanoja. Ne on puhelimeni muistiossa ja puhelin on kiinni. Onneksi muistiot on lähetetty myös sähköpostiin, joten…..eikun ai niin, sinnehän juuri en pääse.

Mut hei, ainakin katson nyt, että onko reissukuvat iCloudissa. Ei aavistustakaan salasanasta. Onneksi ne on puhelimen muistiossa…..äh…..no mutta onneksi ne on sähköpos…..voi perse.

Pankin sivuille en pääse, sillä tunnuslukusovellus on puhelimessa. Paitsi että HÄHÄÄ!!!!! Olen varmistelija ja siksi minulla on pankin TUNNUSLUKULAITE.

Menetin myös Storytellin sovelluksen puhelimen mykkyyden takia, mutta enpä ole sitä kuunnellut sitten Hämeenlinna-lentoasema-bussimatkan, sillä lomalla on oikeita kirjoja mukana.

Mahdollisista muutoksista lennnoissa en saa nyt viestejä reaaliajassa, joten ei auta mussuttaa pullaa ja kahvetta lentokentällä seuraamatta itse taulujen tietoja. Lentoyhtiöt ei taida käyttää Facebookia tai Instagramia, jotka on nyt ainoat, millä minut saa kiinni. Tässä kohtaa olen iloinen, että on nuo somekanavat.

Vaikka minulla on “koko elämä” puhelimessani, otan onneksi aina tärkeät asiat paperisena reissuun: lentoliput, voucherit ym. Puhelin on kuitenkin paperille kuin kivi KPS-leikissä ja paperitaitoksen saa aina auki. Ellei se pala tai putoa veteen. Tosin ei se puhelinkaan noista kummastakaan höykytyksestä selviäisi.

Suurin ongelma on kuitenkin se, että läheiset huolestuvat, kun olen ilman puhelinta. Itse en ole ollenkaan huolissani, paitsi siitä, jos joku on huolissaan minusta. Älkää olko. Ei minulle mitään satu.

Loppujen lopuksi on ihan kiva kulkea ilman puhelinta. Ei tarvitse huolehtia, että se pöllitään. Ainoa pöllittävä on mun pienet rahanyytit ja ne olen aina valmis antamaan ilman taistelua.