CHILE: SAN PEDRO DE ATACAMA

EKSYMINEN

Eksyminen ei tosin käynyt itselleni. Kuvassa odottelen näennäisen rauhallisena, että mitäs nyt, kun neljän auton autokunta ei saapunutkaan kokonaan Bolivian lounaisosassa sijaitsevalle Hiton Cajonin rähjäiselle rajanylityspaikalle. Saavutettuamme Chilen rajan, huomattiin, että neljän automme retkikunnasta yksi oli tosiaan kadonnut. Miten sekin on mahdollista, kun ajetaan autiomaassa, että ei huomata yhden auton katoamista? Kymmenisen kilometriä aiemmin oli kaikki autot vielä Laguna Verdellä. No, eipä siinä auttanut muu kuin nostaa omasta autosta tavarat ulos siltä varalta, että tämäkin kuski eksyy (tai keksii jotain monkey-business-hommelia) ja jäädä odottamaan, kun oma kuski lähti etsintätoimiin. Kai niillä jotkut radiopuhelimet oli, mutta eipä ollut yhteyttä.

Boliviassa muuten ylipäätään nettiyhteydet on niin ja näin ja mitään reissupaketteja ei ole mahdollista edes hankkia, heillä kun ei ole oikein sopimuksia muiden valtioiden kanssa, kerrottiin mulle omalta teleoperaattoriltani. Mä taas kuulun niihin laiskureihin, jotka ei jaksa sählätä paikallisten prepayd-liittymien kanssa, kun ei ole pakko. Sen verran mulle avattiin hintoja, että ”jos yrität avata iltapäivälehden sivun, niin ennen kuin Tauskin naama latautuu ruudulle, oot jo maksanut 15 euroa”. Sen voi sitten tietenkin jokainen itse päättää, että onko vörttiä. Mutta takaisin asiaan.

Selvisi, että rengas oli kadonneesta autosta rikkoutunut ja paikkauksen jälkeen he olivat päässeet eksymään. Mun kuski oli lähtenyt etsimään tietenkin väärästä suunnasta. Lopulta kuitenkin kaikki löysivät rajalle ja päästiin siirtymään rajanylitysmuodollisuuuksiin. Täällä on syystäkin ammattilaiset kuskeina ja oppaina, sillä jos heillekin voi käydä noin, niin mitä kävisikään, kun itse hyppäisi auton rattiin ja lähtisi seikkailemaan. Katoaisi autiomaahan ja jäätyisi kylmän yön aikana. Ei kiitos. En halua viedä ajatusketjua pidemmälle.

Rajanylitysmuodollisuudet oli sellaista juoksentelua hökkelistä toiseen ja lippujen ja lappujen täyttämistä ja yleistä hässäkkää, että mihin luukulle nyt mennään ja mitä pitää vilautella ja onko ruksittu kaikki oikein. Ärsyttävää ehkä, mutta kuuluu asiaan. Tässä testataan, että kellä kestää hermot ja kellä ei. Ja asennetta. Todelliset reissutyypit tekevät hymyssä suin juuri niin kuin sanotaan ja jättävät turhan tunteilun sivuun. Lopulta kuitenkin oli kädessä chileläisen pollarin hieno lappu, josta selviää, että Hannele pääsee nyt köpöttämään rajan yli Chileen. Jee!

Rajanylitys Bolivia- Chile. Miksi muuten passikuviin laittaudutaan, kun todellisuus on sitten kuitenkin tällainen rähjäinen petolintu, heheh! Melkeinpä kuitenkin onnellisimmillani olen silloin, kun en ole ehtinyt peiliin vilkaista tai sellaista edes missään nähdä.

SAN PEDRO DE ATACAMA

Erämaakylä San Pedro de Atacama on Bolivian Uyunin kaltainen paikka, jossa reissaajat levähtävät ennen tai jälkeen Salar de Uyunin ja lounaisen Bolivian kansallispuistojen koluamisen.

Iltakävelyllä San Pedro de Atacaman kylässä ja mahdollisia ruokapaikkoja kartoittaessa syntyi tarve hetkeksi istahtaa. Sporttibaarin oloinen paikka oli lähes täynnä, mutta ainahan tilaa löytyy ja niinpä olikin pian edessäni aivan liian iso pullollinen olutta, noista kun ei aina muista kysellä kokoa etukäteen.
Siinä hörppiessäni, annoin katseeni kiertää baarissa. Jännä, että tuossa seinällä olevassa huivissa on k-kirjain, kun sitä ei juurikaan espanjassa käytetä. Mieleen tulee äkkiseltään ainoastaan ”kiosco” eli kioski. Vielä jännempää, että se on kaksoiskonsonanttina ja hassua, että on samanlailla kirjoitettu kuin suomalainen sulkulaite. Katse siirtyy kattoon ja nyt soi jo kaikki hälytyskellot! Lukko! KuPS! Nämähän ovat suomalaisia fanihuiveja!
Mitä ihmettä? Pienellä kyselyllä selvisi, että baarin omistaja on suomalainen, mutta ei valitettavasti juuri nyt paikalla. Röyhistin rintaani ja kerroin ylpeänä olevani hänen maanmiehiään.
Kiersin vähän baaria lukeakseni seinätekstejä ja löytyi sieltä muitakin viittauksia suomalaisuuteen. Hauskinpana ehkä tuo ”Älä juokse!” Ja kysyinkin tekstin edessä olevan pöydän herrasmiehiltä, että saanko ottaa kuvan. He hymyilivät ja ryhtyivät asettelemaan itseään ryhdikkäämmin ja kenties valitsemaan sitä parempaa puoltaan kameraan päin, mutta toppuuttelin naureskellen, että nyt ei tarvitsisi oikeastaan tehdä muuta kuin väistää, että saan seinästä kuvan. Eivät loukkaantuneet, vaan ehkä pikemminkin naurahtivat helpottuneina.

Atacaman autiomaa on muuten maailman kuivinta aluetta ja joissain sen osissa ei ole satanut ikinä. Siis ikinä. Käsittääkseni siellä on aika samanlaista kuin Bolivian puolellakin geysireineen, upeine järvineen ja vuoristoineen: kirpeän kylmää ja kaunista. Tällä reissulla jäi kuitenkin tutustuminen tuohon alueeseen, sillä matka jatkui Calaman kentältä etelään ja kohti Santiago de Chileä.

Ai niin: vihdoinkin niin ”matalalla” (2400m ), että oli lämmintä ja tarkeni uida ja vähän lötkötellä auringossa. Joku muuten kysyi, että ai miten muka ilma kylmenee, kun ollaan lähempänä aurinkoa. No niinpä. Mutta homma on nyt kuitenkin niin, että ilma on siellä ohuempaa ja se ei varastoi lämpöä kuten tiiviimpi ilma. Siksi voi aurinko paistaa täydeltä terältä, polttaa nenäsi ja silti joudut pitämään pipoa ja villasukkia. Been there, done that.