INDONESIA: BALIN UBUDISSA RAUHAA HÄRDELLIN KESKELLÄ

Olin sopinut, että taksi noutaa minut Canggusta klo 12 ja siitä matkaamme Ubudiin. Jouduin nostamaan kaksikin kertaa kulmakarvojani, kun puoli tuntia ennen sovittua aikaa lojuessani vielä herkkupöydässä kahvilassa, tuli viesti, että täällä ollaan hotellilla valmiina. Mitä? Ihan kuin suomalaiset valmiina puoli päivää ennen lähtöä lentokentälle kulmahousut jalassa hotellin aulassa. Ai täällä on tällainen meininki. No ei muuta kuin laskua pöytään ja kipitys hotellille, reppu huoneesta (tietenkin kaikki pakattuna) ja kyytiin. Google Maps kertoi, että matkaan menisi 1 tunti ja 15 minuuttia, eikä tähän tuhraantunutkaan kuin vartti luvattua enemmän. Matkalla oli kuitenkin hidasteena mm. juhlakulkue, jolle annettiin tietä ja monen moista muutakin hidastetta – ja samalla tietenkin katsottavaa. Tie ei ole mikään valtatie ja siksi ainoastaan vähän reilu 30 kilometriä taittuu noin leppoisan hitaasti. Muistiinpanoissani lukee, että rasittava matka ja kauhea määrä liikennettä. Tässä muistellessani on mieleen jäänyt vaan se, miten oli kiva katsella maisemia ja rupatella ja kysellä taksikuskilta asioista. Tästä muuten täytyy sanoa, että kuskien englannin kielitaito vaihteli hyvin paljon. Oli sellaisia, jotka eivät osanneet sanoa yhtäkään sanaa ja oli sellaisia, jotka osasivat todella hyvää englantia. Jälkimmäiset kertoilivatkin mielellään tarinoita omasta elämästään tai yleisesti Balista.

Ubud oli kyllä ihana, mutta oli siellä hulluna jengiä. Keskusta oli ihan kauhea hässäkkä, mutta (kuten joka paikassa), vähän kun menee syrjään, saa hengittää rauhassa. Asuin yhdellä pääkaduista ja liikenne oli melkoista, mutta hotellini oli niin “syvällä” korttelissa, että huoneeseen ei kuulunut minkäänlaisia ääniä. Upeaa oli myös se, että kun pääsi katselemaan huudeja korkeammalta, tajusi, että kyllä tässä ollaan aika lailla keskellä viidakkoa kuitenkin. Videolla vilkaisu hotellini katolta ympäristöön:

Hampaat katki ja hautajaisiin

Minulle uusia asioita oli esimerkiksi hampaiden katkaisu. Sain kuulla, että noin 21 vuotiaana katkaistaan kulmahampaiden kärjet. Terävät hampaat on näet ainoastaan paholaisella ja niistä kärjistä on siksi hankkiuduttava eroon. Pappi hoitaa homman ja operaation jälkeen ollaan sitten aikuisia. Tässä vaiheessa tarinaansa kuski hidasti vauhtia ja pyysi minua katsomaan takapenkiltä peilin kautta hänen suuhunsa, jota hän levitti sormillaan, jotta näen, että hänellä todella on katkaistu nuo kulmahampaiden kärjet. Kiitin havainnollistamisesta ja pidätin nauruani. Pidätin nauruani senkin takia, että tulin yhtäkkiä hyvin tietoiseksi siitä, että saatan näyttää nauraessani itsekin vihtahousulta. Ihanaa paneutumista joka tapauksessa kuljettajalta, jotta turisti saisi tietoa kulttuurista. Hampaiden katkaisu on suuri juhla, jossa perhe on “potilaan” ympärillä suojaamassa, jotta saatana ei pääse avoimista leikatuista hampaista sisään. Mustaa magiaa siis, sanoi kuski silmää iskien. Samasta syystä kuulemma silmiä ei saa pitää kiinni, koska silloin ihminen on heikko ja paholainen saattaa käyttää tätä heikkoutta hyväkseen. Kuski nauroi, että he uskovat kaikenlaisiiin asioihin. Siitä ei oikein ottanut selvää, että uskoiko hän todella vai uskoiko, koska niin oli tapana tehdä. Ei se nauru kuitenkaan mitenkään ylimielistä tai alentuvaa ollut, ehkä vaan kevyt toteaminen, että tällaisia me nyt vaan olemme.

Lapsen syntymää juhlitaan Balilla kolme kertaa: parin viikon kuluttua syntymästä, jolloin annetaan nimi, kolmen kuukauden kuluttua syntymästä leikataan hiukset ja noin puolen vuoden kuluttua syntymästä juhlitaan ensimmäisen hampaan puhkeamista. Annoin myös kertoa itselleni, että kolmen ensimmäisen kuukauden aikana lapsi ei saa koskea lattiaa, sillä hän on niin viaton ja “valkoinen”, ettei häntä voi laskea likaiselle lattialle.

Myöhemmin tytöillä on ensimmäisen menstruaation juhla ja pojilla äänenmurroksen juhla. Kerroin, että meillä ei noita asioita juhlita koko perheen tai ainakaan suvun voimin. Pikemminkin ollaan hissunkissun ja pidetään asiat omina tietoinamme. Keskustelukumppanini oli äimän käkenä.

Hautajaisten kulusta hän kertoi näin: Ensin ollaan yksi päivä sairaalassa. Sen jälkeen ollaan neljä päivää kotona, jonne kyläläiset tulevat ja tuovat: 2kg riisiä, 2kg sokeria ja 1kg kahvia. Näillä tuomisilla osoitetaan surua. Kun neljä päivää on oltu kotona, ei enää saa surra julkisesti. Nyt oli minun vuorona olla äimän käkenä. Kysyin, saako kotona kuitenkin itkeä. Saa kuulemma ja perheen kesken voi surra, mutta kadulla kuljetaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Aikamoista.

YOGA BARN

Yoga Barnin joogaretriitti- ja hyvinvointikeskus oli yli odotusteni ja aivan ihana. Erilaisia tunteja oli joka päivä alkaen klo 7 ja loppuen vasta illalla klo 21. Joogalajeja oli tarjolla laidasta laitaan ja sen lisäksi pilatesta, erilaisia meditaatioita, keskusteluja, tiibetiläisiä kulhoja, malan tekoa, silent warrior – tanssia, embodied- tanssia ja jopa salsaa. Tuntien hinnat oli alkaen 150 000 rupiaa eli noin 8e. Keskiaukiolla on päärespa, jonne rekisteröidyttiin ja josta sitten ohjattiin eri salien omiin pikkurespoihin. Saleja oli 7 erilasta. Jokaisella salilla on oma välinevarastonsa eli mitään ei ole pakko tuoda mukanaan. Ideana on, että normaaleja tunteja ei varata, vaan tullaan ajoissa paikalle. Aamujoogaan ei juurikaan ollut jonoa ja etuna oli sekin, että kun oli vähemmän väkeä, sai yksilöllisempää opetusta.

Alueella voi asua tai vaan osallistua joogaan useammassa shalassa. Ja miten kaunis alue oli, miten ihanat salit, polkuja, oleskelualueita, hiljaisia alueita, ravintola, hoitola. Ainoa itselleni tärkeä elementti, joka puuttui oli meri. Jos olisin viipynyt pidempään Ubudissa, olisin saattanut tuolla asuakin ja keskittyä ainoastaan itseeni, mutta joka-aamuinen varhainen joogatuntikin eri opettajien vetämänä oli kyllä ihan täydellistä. Ihan huippua oli myös kävellä auringon noustessa puolen tunnin matka hotelliltani hiljaisilla kaduilla kohti Yoga Barnia.

TEMPPELIT

Ihmettelin ensimmäisellä aamukävelylläni, että miten voi olla näin paljon temppeleitä. Vieri vieressä ja joka paikassa. Kun vähän ajan kuluttua tuli temppelistä ulos joku länkkäri shortseissaan ja reppu selässä, hämmästyin, että eikö täällä kuulukaan pukeutua pyhään paikkaan asianmukaiseen asuun eli sarongiin. Sitten äkkäsin: ovet ja oviaukot, joita luulin temppelien oviksi, olivatkin sisäänkäyntejä pihoille, joissa jokaisessa on keskellä oma temppelinsä tai alttarinsa. Temppelipihoilla asuu yleensä koko suku ja lisäksi vuokrataan tiloja matkalaisille. Yleensä portista sisään astuessa tulee ensimmäisenä vastaan Ganesha. Keskellä on iso koroke seremonioita varten. Pihat on mielettömän kauniita ja niitä hoidetaan ja kupsutetaan koko ajan ja mulla olikin tapana kurkistella sisään ja huhuilla, että saisinko tulla. Aina siellä joku touhusi ja aina sain mennä jutulle. Ihania hetkiä ja ihania ihmisiä. Oli kotitemppelit, huudien omat temppelit, kylän temppelit jne. Kuvia sai ottaa ja muutenkin tutkia paikkoja. Parhaissa paikoissa esiteltiin koirat ja linnut ja lapset. Tästä muodostui osa aamurutiiniani. Ensin köpöttely aamuvarhaisella Yoga Barniin, tulomatkalla pihoille vieraisille sinne tänne ja lopulta hotellille myöhäiselle aamiaiselle. Nämä oli ehdottomasti Ubudin parasta antia.

CANANG SARI

Palmunlehvistä tehdyt korit sisältävät kukkia, riisiä, kolikoita, seteleitä, keksejä, karkkeja. Saattaapa siellä olla mukana röökikin, mutta loppusilaukseksi virityksiin ripotellaan aina kukkaa pitelevillä sormilla vähän vettä ja laitetaan suitsuke palamaan. Canang sarien päälle ei tule missään nimessä astua, sillä ne ovat pyhiä, kunnes suitsuke on sammunut. Keksit ja muut syötävät menee luultavasti kulkukoirien ja apinoiden parempiin suihin ja loppu onkin sitten vaan tavallista roskaa, kunnes uudet Canang Sarit laitetaan taas katujen kulmiin, myyntitiskeille, keskelle kävelytietä, kaupan papupurkkien päälle tai ihan minne vaan tärkeään paikkaan. Olisi muuten hauska tietää, että käytetäänkö tätä jekkumielessä. Joutuuko ärsyttävä naapuri jättämään autonsa päiväksi kotiin, jos laitan hänen ajoneuvonsa konepellille oman pyhän korini? Just asking…hehe!

Apinoista kerron seuraavassa postauksessa lisää, kun vierailen Ubudin Monkey Forestissa, mutta välillä pitää syödä. Indonesialainen ruoka oli kyllä hyvää ja siellä varmasti yleisin ruokalaji on Nasi Goreng. Hyvin yksinkertainen annos, jossa on kanaa, nautaa tai possua ja kasviksia ja jonka päällä lepaa paistettu kananmuna. Siihen vähän pähkinäkastiketta, sambalia tms. Usein tämän saa myös kasvisvaihtoehtona, kuten alla oleva annokseni.

Mielikuvani Ubudista oli, että siellä kaikki käyvät joogaamassa, syövät pelkkää vegeä, tiet ovat lähinnä polkuja eikä mitään varsinaisia kortteleita tai esim vaatekauppoja edes ole. Ylipäätään odotin, että siellä on superrauhallista ja polkupyörällä ajellaan hissuksiin lähes tyhjiä polkuja. Haha! En olisi voinut olla enempää väärässä. Kauhea härdelli joka paikassa, tiet ajoittain tukossa liikenteestä, mekkalaa ja meteliä. Toisaalta myös rauhaa heti kun lähti sivukaduille ja poluille. Olipahan mistä valita. Seuraavassa postauksessa käydään mm. hautausmaalla ja Ubud Palacella, ihmetellään lisää apinoita ja kävellään uuvuksiin asti porottavassa auringossa.