INDONESIA: LOMBOKIN GILI AIRIN RAUHAA JA BALIN KUTAN KAUTTA KOTIO PÄIN
Saavuttuaani veneellä Giri Trawanganilta Gili Airille, oli meininki selvästi erilainen. Turisteja ei vilissyt yhtä paljon ja tunnelma oli selkeästi leppoisampi. Pari hevosvaunua oli odottamassa satamassa ja koska olin valinnut asumukseni toiselta puolelta saarta — missä olisi taatusti rauhallista — lähdin tinkaamaan kyytiä. No sehän ei käynyt. Nyt oli myyjän markkinat ja maksaa piti se, mitä pyydettiin. Ehdin toki tehdä itsestäni A-luokan pellen, kun yritin ennen kyytiin hyppäämistä vielä vanhaa kunnon poistumista paikalta ja korvat höröllään kuuntelua, josko joku huutaisi perään ja suostuisi tinkihintaani. Ei huutoa. Kävelin takaisin ja pulitin pyydetyt 100 000 rupiaa eli noin 5,5 euroa.
Muslimeja näkyi eniten Gili Airillä ja siellä myös pyydettiin kunnioittamaan aluetta niin, että ei liikuttaisi pelkissä bikinien yläosissa. Tähän oli helppo suostua.
Asumukselle saapuessani sain heti ranteeseeni uuden korun, jossa luki asuinpaikkani nimi. Vitsiniekkana kysyin, että katoaako täällä paljonkin ihmisiä ja onko tämän avulla sitten helpompi lähteä haarukoimaan, että kuka olen, kun löydyn rantavedestä kellumasta. Hetki meni henkilökunnalla aikaa päästä jyvälle, että vitsailin.
Saarella ei juurikaan ollut muuta tekemistä kuin pyöräillä ympäriinsä ja snorklailla. Tämä oli suunnitelmanikin ja heti aluksi sain hoidettua itselleni pinkin polkupyörän ja räpylät maskeineen. Hinnat oli kummassakin lajissa 2,40 euroa/ päivä. Mikä siinä muuten on, että jengi pyöräilee aina satula liian alhaalla ja polvet koukussa?
Oli kyllä aivan huippua aloittaa aamu sillä, että ottaa snorklailukamat ja kävelee mökistä ulos huikaten keittiöön, että saapi laittaa mulle rannalle aamiaisen, tuun kyllä sitten vedestä, kun näen että huidotte. Elämää Isolla E:LLÄ.
PYÖRÄILYÄ PITKIN SAARTA
Pyörä on ehdottomasti mukavin tapa liikkua Gili Airillä. Senkun hurauttelee ympäriinsä. Kannattaa täälläkin käydä myös ihan saaren niissäkin sisäosissa, missä näkee oikeaa elämää hökkeleineen päivineen. Toisin kuin Trawanganin, Gili Airiä ei pääsee pyöräilemään kokonaan ympäri, sillä saaren pohjoisosa on ns. rantatien osalta pelkkää upottavaa hiekkaa, jossa pyörällä ajo on mahdotonta ja taluttaminenkin helteessä melkoista puskemista. Itselläni kävi vielä niinkin, että alkoi jo aurinko laskea, kun puuskutin hiekassa eteenpäin. Pyörässä ei tietenkään ollut valoa ja oma otsalamppuni oli huoneessani. Pidän kyllä yleensä lampun mukanani, mutta en arvannut aamiaisen jälkeen lähteissäni, että pieni pyöräilyreissu venyy koko päivän mittaiseksi. Se on parasta lomassa, että antaa vaan hetkien viedä mennessään. Ehdin kuitenkin ihan hyvin oikopolkujen kautta takaisin. Lamppuihin liittyen kaikilla saarilla on paljon ja pitkiäkin sähkökatkoja, joten ei kannata suunnitella turhaan syövänsä lämmintä ruokaansa tiettyyn aikaan ja joku lamppu kyllä kannattaa pitää mukana, sillä illalla ilman valoja on säkkipimeää. Sekin kuuluu lomailuun, että ei haittaa istua illalla pimeässä ravintolassa odottamassa sähköjen paluuta. Siinä voi mukavasti kirjoitella kynttilän valossa muistiinpanoja reissusta vihkoonsa. Vai käyttääkö kukaan enää vihkoa?
VIDEOLLA PYÖRÄILYFIILISTELYÄ:
RANTAPOJAT JA KORUKOJU
Haha! Pyöräilin kojua pystyttävien nuorten miesten luo. He laittoivat vasta koruja esille ja tarjouduin auttamaan, että saadaan nätimmin ja nopeammin kauppa käyntiin. Heillä oli yhdessä riipuksessa elämänpuu —sellainen, joka minulle oli aiemmin tuttu Maya-kulttuurista ja joka on heidän keskuudessaan nimeltään Ceiba— ja kysyin, mitä tämä tarkoittaa heille. Eivät tienneet. Myivät vaan koruja. Kerroin, että joskus Guatemalassa oli jollain retkellä paikallinen opas nimennyt minut Elämänpuuksi ja ystäväni….. olikohan se Leikkisä Sammakko…. oli mikä oli, niin olin ylpeä Elämänpuu-nimestäni vaikka siitä kuulinkin pitkään vitsailua.
VIDEOLLA HASSUTTELUA KORUMYYJIEN KANSSA:
Vasta videosta innostuessaan selvisi, että nuorukaiset olivat oppineet jonkun verran suomalaisia sanoja. En kysynyt, mistä oppi oli saatu enkä lähde arvailemaan…
Sain ostaa itse päättämälläni hinnalla kaulakorun, koska olin luonnollisesti päivän ensimmäinen asiakas. Myyjä ei hintaan saa sanoa mitään, sillä muuten se tuo huonoa onnea. Koru roikkuu tällä hetkellä keittiöni kaapin ovessa ja aina sitä katsoessani naurattaa.
VIDEOLLA KUVATTUNA ERITTÄIN HÄMÄRÄ PYÖRÄJENGI, JOKA PITI KOKO KULMAKUNTAA PELON VALLASSA:
TAKAISIN BALILLE HURJALLA VENEKYYDILLÄ
Lähtiessäni saarelta Bluewater Expressin toimistolla satamassa tapasin kolumbialaisen perheen ja he olivat hyvin iloisia, kun kerroin, että olen vieraillut Kolumbiassa. He olivat matkustaneet nyt kuukauden ja olin ensimmäinen heidän tapaamistaan, joka oli heidän maassaan vieraillut. Heitä harmitti, kun heidän maansa maine on niin vaarallinen.
Taas oltiin venefirmalla tosi tarkkoja ja pieneen kopperomaiseen toimistoon jonotettiin yksi kerrallaan ja siellä käytiin ainakin kolmeen kertaan läpi, että mikä on reittini ja mikä jatkokuljetukseni Balilla. Taas annettiin “festaripassi” kaulaan ja vannotettiin kellonaika, jolloin pitää olla kopin ulkopuolella “ettei tarvii juosta ympäri saarta kyselemässä, että “Where is Miss Hannele?”.
Kun oltiin jo laiturilla, liukastuin sellaisella kaltevalla metallilevyllä ja kaaduin täysi reppu selässä. Kaikki ympärillä olijat ryntäsivät auttamaan ja kuin onnen kaupalla en saanut naarmuakaan. Toki pelästyin ja aloin pyöritellä mielessäni, miten olisin päässyt etenemään, jos olisi vaikka vaan nilkka vääntynyt ja lento oli kuitenkin kotiin jo illalla kolmen tunnin pikavenematkan päässä toiselta saarella. Olin satamassa odotellessa nimittäin nähnyt naisen joillain alkeellisilla kainalosauvoilla ja miettinyt, miten hankalaa olisi edetä, kun olen reissussa yksin. Palkkaisinko jonkun rantapojan kantamaan tavaroitani? Kop kop puuta!
Venematka oli hullu. Sää oli aurinkoinen, mutta vene pomppi rajusti. Ihan erilaista, kuin tullessa. Merisairaudesta kärsivä tai kunnon rökitystä pelkäävä olisi varmasti ollut kauhuissaan. Istuin sisällä ja hyvä niin, sillä vieressäni ollut ranskatar siirtyi matkan alussa katolle, jonne sai kerralla mennä ainoastaan kymmenen ihmistä, mutta tuli äkkiä pois, kun meno oli niin hurjaa. Itsellänikin oli alunperin ajatus mennä kannelle, mutta vaisto sanoi, että älä edes kokeile. Minä nukuin, koska tuollainen pesukonepyöritys nukuttaa mukavasti. Siinä meni kolmisen tuntia nopeasti.
Gili Airille voisin kyllä palata mielelläni, kun haluaisin pitää iisiä chillailulomaa ilman sen kummempaa ohjelmaa.
KUTALLA ILTAPÄIVÄN KÖPÖTTELY JA KOHTI KOTIA
Olin saanut tietooni useista lähteistä, että Kuta ei ole minun tyyppiseni paikka ja olin päättänyt, että sinne en mene. Koska aikataulullisesti jäi kuitenkin lähes päivä aikaa ennen lentoa, otin sieltä ison resort-hotellin (joista en myöskään liiemmin välitä)ja kävin köllimässä altaalla, syömässä viimeisen Mie Gorengin ja pyörimässä Kutan keskustassa.
Koska en paikkaan sen kummemmin tutustunut, laitan tähän ainoastaan kuvia, joita napsin kävelyretkelläni.
SUMMA SUMMARUM:
Koko reissussa Canggu-Ubud-Gili Trawangan-Gili Air-Kuta yllättävintä oli asioiden hoituminen aikataulussa. Sitä on niin tottunut siihen, että noutoajat ei pidä, hinnat ei pidä (tai ne pitää vasta pienen neuvottelun jälkeen), että oli hämmentävää, että minua yleensä jo hoputettiin viesteillä paljon ennen sovittua aikaa. Tällä lyhyellä kokemuksella indonesialaiset ovat iloisia ja auttavaisia ihmisiä. Ruoka oli superhyvää ja — ehkä kiitos Balin joogakulttuurin— myös terveelliset ja kuin taideteoksiksi asetellut ruoat näyttelevät suurta osaa keittiöissä. Päällimmäisenä jäi mieleen Ubudin pienet temppelit ja vierailut paikallisten pihoilla, Yoga Barn, ihanat ja edulliset hieronnat kaikissa paikoissa ja Gili Airin leppoisuus.
P.S. eli Pirskatti Sentään. Yksi homma jäi hoitamatta. Unohdin ensimmäiseen hotelliini Canggussa sähköhammasharjani laturin. Viestittelimme pitkin matkaani hotellin kanssa, koska he halusivat saada omaisuuteni minulle takaisin. He päättivät, että lähettävät jonkun ajamaan laturin viimeiselle hotellilleni Kutalle ennen sinne saapumistani, jotta saan sen mukaani sitten kotimatkalle. Sainkin viestin, että laturi on hotellilla respassa ja voin kysyä sitä sitten nimelläni. Arvaa, muistinko.
Eihän sitä tiedä, vaikka nämä kiinnostaisivat:
KUINKA VÄSYNYT VOI IHMINEN OLLA?
INDONESIA: LOMBOKIN GILI TRAWANGAN JA ARMOTONTA BAILAUSTA BILESAARELLA — TAI SITTEN EI
20 Comments
Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
Mielenkiintoista, että muslimeja näkyi eniten nimenomaan Gili Airilla, mikähän siihen on syy? Ja en tosiaan ymmärrä, miksi porukka pyöräilee todella usein satula liian alhaalla, mutta saman havainnon olen kyllä tehnyt itsekin. Olen muuten loukannut joskus jalkani aika pahasti reissussa, onneksi en ollut matkassa yksin vaan Marikan kanssa. Mutta pyörätuolissa tuli silloin lentokentällä liikuttua.
Millaista snorklais oli Gili Airilla?
Hannele/ Hipaisuja Maapallolla
Kiitos, Mikko! Onneksi sulla oli Marika mukana. En halua edes ajatella, mikä tilanne olisi yksin. Vaikka apua saisikin, olisi kyllä todella kurja fiilis. Snorklailu oli kivaa ja helppoa. En lähtenyt lainkaan veneretkelle sitä varten, kun rannasta pääsi leppoisasti liikkeelle. Ei ollut kovia virtauksia. Mulla ei ole vedenalaiskameraa, joten tulee oltua vaan hetkessä ja ihmeteltyä toinen toistaan upeampiin juhlapukuihin pukeutuneita kaloja.
Raija / Kohti avaraa maailmaa
Olipas viihdyttävä postaus 😀 Balille on tehnyt mieli lähteä jo monta vuotta, vielä on jäänyt haaveeksi… Hyvä kerätä näistä blogijutuista ennakkotietoa. Näköjään on kovin auttavaista väkeä, kun sinulle järjestettiin laturikin takaisin… Heh. Mietin, olisinko itse muistanut kysyä. Tod.näk. en.
Hannele/ Hipaisuja Maapallolla
Kiitos, Raija! Mulle kyllä todella jäi paikallisista auttavainen ja ystävällinen mielikuva.Nolottaa kyllä vieläkin tuo laturijuttu…
Mari / Maailma kotina
“Mikä siinä muuten on, että jengi pyöräilee aina satula liian alhaalla ja polvet koukussa?” Siis niin totta. Sehän on raskastakin. Toki saa nopsasti jalat maahan, olisko tämä syy?
Hannele/ Hipaisuja Maapallolla
Kiitos, Mari! No niinpä:) Sitten ne polvet sojottaa sivulle ja hyvä ettei tartte laittaa sen takia “leveä kuljetus”-kylttiä tarakalle.
Pirkko / Meriharakka
Gileillä emme Balilla ollessamme käyneet, Nusa Penidalla sentään 🙂
Kutasta mekin olimme lukeneet, että se kannattaa jättää väliin, mutta kätevin paikkahan se on ennen aikaista aamulentoa, meidän tapauksessamme taannoin Itä-Timorille. Eikä se nyt mielestäni maineensa veroinen ollut, oli kivasti ravintoloita, hotellimme (rannalla, muttei resort) kattoterassi oli kiva, etenkin auringon laskiessa ja olihan kaupungissa ihan vaikuttava muistomerkkikin vuoden 2002 terroristi-iskussa kuolleille.
Hannele/ Hipaisuja Maapallolla
Kiitos, Pirkko! Kuta sopii kyllä hyvin ikään kuin lentokenttähotelliyöpymisen sijaiseksi mennen tai tullen. Siinä oli vaan todella räikeä ero muihin kohteisiin, kun jo iltapäivällä oli melkoista menoa nahkansa tulipunaisiksi polttaneiden juhlajuomia liikaa nauttineiden keskuudessa keskustan rannalla. Eikä siinä mitään, kukin tyylillään ja kun siitä oli varoiteltu, ei tullut yllätyksiä:)
Anne | Elämää Nomadina
Gili Air kiinnosta kohteena, ja miksipä ei sitten siinä samalla muutkin Gilit, joten kiva lukea tunnelmia sieltä, ja laittaa korvan taakse vinkkejä. Balikin on käymättä, ja sekin ilman muuta kohdelistalla, vaikka moni saaren turistisuutta moittiikin. Ilmeisesti se kuitenkin on varsin keskittynyttä ja myös rauhallisempia paikkoja saarelta löytyy. Monet diginomadit tuntuvat viettävän Balilla ja Gileillä pitkiäkin aikoja, ja siihen on varmaan syynsä.
Hannele/ Hipaisuja Maapallolla
Kiitos, Anne! Minulta jäi Gili Meno käymättä, olisi varmasti ollut sekin kiva kohde. Käsitykseni mukaan varsinaiset turistirysät on tosiaan keskittyneitä ja toisaalta, niinhän sitä itsekin on tavallinen turistieli ei sen kummempi kuin muutkaan. Monesti mietin, että jos olisi diginomadina jossain, kuinka nopeasti kyllästyisi uskomattoman upeisiin maisemiin ja leppeään ilmastoon. Millaista arki olisi ja osaisiko sitä nauttia enää ympäristöstä. Jäisikö itselleni luksus-kokemuksiksi luokittelemani aamuiset merenrantakävelyt ja aamusnorklailut tekemättä?
Anne | Elämää Nomadina
Erinomaista pohdintaa nomadielämästä tai muuten vaan arjen elämisestä lomakohteessa, tottahan se on että kun työt on mukana, niin kokemus mistä tahansa paikasta on erilainen. Mutta ei sen toki tarvitse sitä tarkoittaa, että “unohtaa” nauttia upeasta ympäristöstä tai vaikkapa merenrantakävelyistä. Mutta tietynlaista tasapainottelemista se kyllä vaatii, ja aina välillä tässäkin elämäntyylissä pitäisi muistaa ottaa lomaa ja pitää vapaapäiviä.
Hannele/ Hipaisuja Maapallolla
Kiitos, Anne! Varmasti juuri tuo tasapainottelu on vaikeaa. Sivustakatsoja voi helposti ajatella, että siellähän ne vaan lomailee ja nautiskelee päivät pitkät. Tutustuin muutama vuosi sitten Costa Ricassa erääseen kanadalaiseen naiseen, joka työskenteli etänä ja eihän se nyt todellakaan mitään huvittelua ollut, vaikka kuinka voi altaan reunalla varjon alla naputella konettaan, niin kyllä ne pulahdukset altaaseen siinä välillä on lyhyempiä kuin keskiverto työmiehen röökitauko.
Irina / Lapsiperheen matkassa
Olipa kiva lukea Balilta kokemuksia! Gileille emme itse nyt menneet, mutta haluaisin vielä joskus! Muutama tunti Kutalla oli itsellekin liikaa, etenkin Kuta Beach! Tuota liian matallala pyöräilyä olen itsekin ihmetellyt. Meidän 8v on täällä sujuvasti käyttänyt 12v:n pyörää, sekin tosin on ollut liian matalalla.
Hannele/ Hipaisuja Maapallolla
Kiitos, Irina! Suosittelen kyllä Gilejä, jos vielä sinne päin reissaatte. Nuo matalat satulat on kyllä ihmeen yleisiä. Voi toki olla niinkin, että pyörä on yhteiskäytössä ja pidempi henkilö ei vaan viitsi säätää satulaa. Toisaalta niinhän se auton penkkikin säädetään itselle sopivaksi:)
Elina / elinanmatkalaukussa
Oi tästä postauksesta tuli hetkellisesti sellainen fiilis ja kaipuu Aasiaan (tai johonkin lämpimään) pyöräilemään pitkin rantakatuja ja ihastella maisemia ja lämmintä tuulenvirettä <3
Hannele/ Hipaisuja Maapallolla
Kiitos, Elina! No nimenomaan….hidasta pyöräilyä ja ihmettelyä….pysähtelyä kivoihin paikkoihin….ei huolenhäivää eikä kiirettä!
Paula - Gone with the Gastons
Olipas siinä seikkailua taas, hyvässä mielessä siis. Ajatuskin tuollaisesta pomppuisesta venematkasta saa minut huonovointiseksi mutta muuten olisi kiva tuollakin käydä. Nuo sähkökatkot vaivaa yllättävän paljon kun niihin ei ole tottunut. Se tuli Meksikossa todistettua. Silloin jäin miettimään, että olemme liian riippuvaisia siitä.
Hannele/ Hipaisuja Maapallolla
Kiitos, Paula! Venematka oli mennessä ihan leppoisa ja seesteinen, mutta tosiaan takaisin päin vähän vauhdikkaampi. Eihän noista sääolosuhteista ikinä tiedä. Sinänsä olin vähän ajattelematon, kun jätin paluun veneellä samalle vuorokaudelle kuin lentoni kotiin, sillä tilannehan olisi voinut olla sekin, että saarelta ei olisi päässyt lainkaan pois, jos olisi tullut kunnon myrskyisä sää. Sähkökatkot tosiaan vaivaa silloin, kun on jotain tärkeää selvitettävää, lennon tsekkausta tai muuta, mutta itselläni ei ollut mitään tähdellistä, joten ei haitannut. Nauratti kyllä, kun yhtenä iltana olin juuri tehnyt tilaukseni, kun sähkökatko tuli ja tarjoilija kävi useaan kertaan sanomassa, että valitettavasti hän ei saa tuotua tilaustani, kun ei ole sähköjä. Hän luuli, etten ymmärtänyt. Sanoin, että mua ei haittaa, istuskelen ja odottelen ja kirjoittelen.Ei se silloin haittaa, kun ei ole kiire mihinkään. Ja totta: olemme kyllä onnettoman riippuvaisia sähköstä(kin).
Cilla Maria Travel
Mua kiinnostaa kans Gili Air sen rauhallisuuden vuoks. Sun matkat kuulostaa aina hauskalta ja niistä jää paljon muistoja, kuten vaikka tuo korukioskin pystytys 😀 Yllättävää muuten, että kaikki sujui kuten oli sovittu.
Hannele/ Hipaisuja Maapallolla
Kiitos, Cilla Maria! On kiva olla välillä kuhinapaikoissa, mutta rauhoittua sen jälkeen tällaisissa rauhallisissa kolkissa. Pyrin kyllä aina pitämään hauskaa ja usein ne liittyvät pieniin kohtaamisiin ja hetkiin tarttumisiin. Tosiaan kaikki sujui niin aikataulussa ja mallikkaasti, että olin ihan ihmeissäni, sillä ainahan sitä varautuu kaikenlaiseen viivytykseen ja epäselvyyteen.