INDONESIA: LOMBOKIN GILI TRAWANGAN JA ARMOTONTA BAILAUSTA BILESAARELLA — TAI SITTEN EI

Gili-saarista oli vannotettu, että sinne pitää sitten mennä, jos on kaltaiseni merenrantojen rakastaja. Sain mukavasti järjestettyä Blue Water Express -yhtiöltä kuljetukset ketjutettuna niin, että Ubudista nousin autoon ja otettiin matkalla kyytiin nuori pariskunta. He olivat asustelleet vähän matkaa Ubudista keskellä riisipeltoja, eivätkä olleet käyneet lainkaan Ubudin humussa. Meillä oli vaihdettavana keskenämme siis hyvin erilaiset kokemukset. Molempi parempi ja on ihana kuunnella muiden kokemuksia täysin erilaisesta lomailusta.

Meidät köröteltiin Padang Pain satamaan ja laivaan kohti Gili Trawangania eli Gili T:lle. Myöhemmin sitten toiselta saarelta, Gili Airiltä, mut laivattiin taas takaisin Balille ja jaetulla kuljetuksella lähelle lentokenttää Kutalle. Juu, juu. Päädyin siis kuitenkin siihen, että tulen ennen lennolle menoa vielä vilkaisemaan, miltä se Kuta näyttää.

Mutta nyt ollaan vasta menossa Lombokin alueelle. Satamassa Padand Baissa laitettiin ”festaripassi” kaulaan ja vasta noustessa laivaan, se luovutettiin virkailijalle. Nääs ettei kukaan katoa ja osataan ohjata oikeaan laivaan. Satamassa on näet pikkusen muutakin porukkaa ja kaikki toohottaa ja etsii omia paattejaan. Hyvä systeemi. Pidän muuten tuosta kuhinasta, kun turistit raahaa reppujaan ja laukkujaan ja säntäilee ja säätää. Siinä on elämisen meininkiä.

Astuttuani saarelle tuli heti hymy huulille, sillä vesi oli uskomattoman kirkasta, musiikki soi ja porukkaa oli paljon. Turisteja, turisteja, turisteja. Tämä oli ihan suunniteltua, sillä ajatus oli käydä kahdella erilaisella saarella ja aloittaa tästä rauhattomammasta ensin. Olin myös tarkoituksella valinnut asumukseni ruuhkaisimmalta rantakaistaleelta. Seuraavalla etapilla Gili Airillä oleskelisin -paitsi rauhallisemmalla saarella- myös sen rauhallisemmassa kolkassa. Tulee näin nähtyä vähän kaikkea: sekä pöhinää, että rauhaa.

Koska satamasta olisi bungaloweille ainoastaan 10 minuutin kävelymatka, päätin autottomalla saarella olla ottamatta hevoskärryjä, sillä reppuni ei mahdottomia paina ja kuntoni on erinomainen. Tosin reippaasti kolmenkymmenen asteen hotimmalla puolella tarpoessa ei idea enää tuntunutkaan niin hyvältä.

Baaria, kauppaa, ravintolaa ja snorkkeli-sukellus-retkimyyjää riitti eli tekemistä on, jos niin haluaa. Perille päästyäni rotterdamilainen kanssaturisti nauroi, että oli tullut samalla laivalla ja raahannut matkalaukkuaan perässäni ja kironnut kuumuutta ja sitä, ettei ollut ottanut hevosta. Hän oli myös katsellut minua ja ajatellut, että ”oh, that girl and her backbag, that might be exhausting”. Se matkalaukun raahaaminen vasta olisikin ollut kamalaa eli hyvä sit kuitenkin näin. Hörpittiin tervetuliaismehut ja liityttiin hotellin muiden asiakkaiden ja henkilökunnan whatsApp-ryhmään. Kaikki asiat hoidettiin ryhmässä, oli se sitten pyyntö tulla tsekkaamaan safetyboxin lukko, kysely kuljetuksista saarten välillä tai tiedustelu, olisiko joku lähdössä snorklausretkelle tms. Nopea suihku, pulahdus altaaseen ja taas oli mieli virkeä ja jaksoi lähteä ihmettelemään, että mihinkäs sitä on tultu.

MAGIC MUSHROOMS JA MATKA KUUHUN

Ensimmäisen illan kävelyllä vähän varsinaiselta vilkkaammalta rantakadulta pohjoiseen olin aika hämmentynyt. Joka puolella oli Magic Mushroom-kylttejä. Siis mitä ihmettä? Huumesieniä? Aivan avoimesti? Olin kuitenkin lukenut, että Indonesiassa on tiukkaakin tiukemmat huumausainelait ja kuolemantuomiotkaan eivät ole aivan tavattomia. Muutama päivä sitten oli uutinen Ylen sivuilla, jossa kerrottiin, että indonesialainen tuomioistuin on määrännyt kuolemantuomiot kahdeksalle iranilaiselle huumeiden salakuljetusyrityksestä ja kuulemma pienestäkin hallussapidosta pääsee tutustumaan vähän erilaiseen kulttuuriin vankilan porttien sisäpuolelle. Koska noita kylttejä niin paljon oli, täytyy kysyntääkin olla. Selvittelin vähän blogeista juttua ja kyllä joissain kovasti sienireissuja suositeltiin. Mä vaan niin näen mielessäni uteliaita nuorisolaisia, jotka muutaman oluen otettuaan päättävät vähän irrotella ja tutustua taikasieniin ihan vaan loman kunniaksi tietämättä välttämättä edes mitä siitä voi seurata. Ehkä mulla on kukkahattu liian tiukasti päässä, mutta ajatus on kyllä pelottava.

VIDEOLLA PÄTKÄ KÄVELYLTÄ:

”Yli kaupungin moskeija varjonsa luo Minareetista kuuluu ääni tuo…”

Balilla ehdin jo tottua hindulaisuuteen ja meinasi täysin unohtua, että Indonesia on maailman suurin muslimivaltainen valtio. Muslimeita on lähemmäs 90 prosenttia väestöstä ja hinduja vaan alle 2 prosenttia. Vasta äkätessäni lähellä bungalowiani tämän moskeijan, muistin kaverini varoituksen muutaman vuoden takaa olla valitsematta asumusta samalta puolelta saarta, missä moskeija on, mikäli mielin nukkua yöni rauhassa. No tässä sitä oltiin. Kokonaiset 400 metriä erotti punkkani moskeijasta. Yllätin kuitenkin itseni nukkumasta niin sikeästi, etten kuullut kertaakaan rukouskutsuja.

Portti moskeijan alueelle oli isolla munalukolla päivälläkin kiinni, mutta tutustumaan pääsi, kun malttoi lähteä pois turistien rantakadulta ja lähestyä paikkaa takakautta saaren keskustan puolelta. Koska päälläni ei ollut sopivaa asua, en mennyt kuitenkaan sisälle asti tutustumaan, vaan tyydyin kurkistelemaan ulkopuolelta.

AAMUKÄVELY JA JOOGA – EIKÄ MITÄÄN TAJUA AJANKULUSTA

Olin ottanut hyvissä ajoin selvää saaren toisella puolella olevasta joogapaikasta ”Sunset Beach Yoga Gili”. Aamuinen flow-jooga alkaisi klo 8:30 ja aurinko nousisi klo 6:18 eli itse kävelisin mökistä ulos klo 6, jotta näkisin auringonnousun. Siinä olisi kaksi ja puoli tuntia aikaa köpöttää yoga-shalallle. Saaren poikki tai saaren pohjoisrantoja mukaillen kestäisi Google Mapsin mukaan puolisen tuntia, mutta koska kiertäisin pisintä mahdollista reittiä eteläpuolelta saaren rantaa pitkin , menisi aikaa tunti ja viisi minuuttia. Eli voisi lompsia kaikessa rauhassa. Minähän kävelen normaalisti aika reippaasti, mutta lomalla omaksun aika nopeasti sellaisen letkeän tyylin. Tosin kun joka paikkaan pitää pysähtyä ihmettelemään ja fiilistelemään ja kun eteen osuu kirkkaan pinkki aikuisten hotelli, jonne sinnekin pitää mennä sisään asti kyselemään, aika kuluukin yllättävän nopeasti.

Olin puolivälissä matkaa, kun tajusin, että aikaa oli kulunut kaksi tuntia, enkä tulisi ehtimään ajoissa paikalle. Ketään ei oikein edes ollut liikkunut näin aamusta tällä selkeästi rauhallisemmalla puolella saarta, mutta melkein heti kuulin hevosen kaviot takaani ja hevosvankkureita kuljettavalle nuorukaiselle huidoin että saanko kyydin. Olin kyllä ajatellut, että en tätä kulkumuotoa käyttäisi, koska en oikein osannut arvioida, että miten noita hevosia pidetään. Menin nyt kuitenkin loppumatkan hevoskyydillä. Hinta oli 100 000 eli noin 7 euroa, joten toivon, että siitä liikenisi myös eläinten hyvinvointiin. Sen verran mulle oli hotellilta jo etukäteen viestitelty, että älä anna kuljettajan lastata kärryä yli ettei hevoset kärsi. Siinä mielessä ei siis omatunto ainakaan kolkuttanut.

Päästyäni perille en nähnyt missään ketään. Ainoastaan upea lintutornimainen korkea lava nökötti paikallaan ja sen alapuolella riippumatto. Menin riippumattoon ja kaivoin kirjan laukustani ja päätin hetken miettiä, että mitäs nyt sit tekis. Kohta alkoi kuitenkin tulla väkeä paikalle ja opettajakin viimein.

Kiivettiin ylös, asetuttiin matoille ja …..takaani kuului tuttua puhetta. Käännyin kahta nuorta naista kohti ja totesin, että taidan kuulla suomen kieltä. Naiset kuuluivat kolmekymmenen hengen porukkaan, joka oli juhlistamassa valmistujaisiaan. He olivat luonnollisesti tulleet bilettämään, mutta asuivat täällä länsipuolella saarta, eikä iltaisin(kaan) ollut oikein mitään toimintaa. Niinpä. Kerroin, että mun puolella saarta on menomestat ja sutinat. Vaikken itse iltaelämään sen kummemmin osallistukaan, on kuitenkin kiva käydä vähän ihmettelemässä ja käppäilemässä.
Joogaope oli semmoinen temppuilija. ”Osasi” kyllä asanat nimeltä ja siltä osin, että on näyttävää, mutta joogasta hän ei tiennyt mitään ja taas teki mieli mennä korjaamaan ihan perusjuttuja. Oli kuitenkin mahtavaa joogata kuumassa säässä korkealla salissa, josta näkyi meri.

Seuraavaksi aamuksi kävinkin katsomassa valmiiksi aivan ihanan Angel-joogapaikan. Yläkerrassa oleva sali oli illalla jo kiinni, mutta kun hetken kyselin, löytyi avaimenhaltija, joka päästi mut kierrokselle. Tämä sali oli bungalowini lähellä ns. bilealueella ja sieltäkin oli merinäköala. Sali näytti kivalta ja sanoin palaavani seuraavana aamuna. Aamu tuli ja mä kipitän salille päin aikeissani käydä ensin tutkimassa vähän kauempana sataman lipputarjontaa jatkaakseni seuraavalle saarelle jossain vaiheessa. Kävelin salin ohi ja sieltä huuteli iloisena edellispäivän temppuilija, että olenko tulossa? Hän pitää täälläkin tunteja! Shit! Sanoin, että katsotaan nyt, ehdinkö, ja luikin eteenpäin. Päivänselvää, että jäi menemättä. Kävelin vielä varmuuden vuoksi eri reittiä takaisin aamiaiselle, etten törmää uudelleen samaan heppuun ja se olikin hyvä, sillä törmäsin kiertotielläni herra Vuoheen, joka jonotti kenkäkauppaan ja sain kerrottua hänelle, että ei ole vielä putiikki auki, turhaan siinä odotat.

KIELIPOLIISISTA, PÄIVÄÄ

Ne kolme saarta, Gili Trawangan, Gili Meno ja Gili Air, Lombokilla eivät ole ”Gili-saaret”, kuten niitä virheellisesti nimitämme. Saman mokan tekevät myös enkut sanoessaan Gili Islands. Opin nimittäin, että sana gili tarkoittaa ”pieni saari” sasakin kielellä. Sasak on pieni etninen ryhmä, joka asuttaa suurinta osaa Lombokia. Sasakin kieltä puhutaan perheen kesken ja kylillä, vaikka virallinen kieli onkin indonesia. Tutkin karttaa ja tosiaan Lombokin ympärillä on monia kymmeniä gilejä, joten jos haluamme olla (pikku)tarkkoja, voimme kutsua kyseistä kolmea saarta yhteisnimellä Gili Indah, joka tarkoittaa ”pienet kauniit saaret” ja joka itse asiassa tuli paikkamerkinnäksi useisiin valokuviini automaattisesti.

Yömarkkinoihin pitää tietenkin tutustua joka paikassa. Gili T:llä ne pidetään joka ilta alkaen siinä auringonlaskun jälkeen eli puoli seiskalta illalla jatkuen seuraavan päivän puolelle. Ruokaa oli jos jonkinlaista ja kunnon asiaan kuuluva savu ja käry.

VIDEO YÖMARKKINOILTA:

Useammassa paikassa on mahdollisuus nähdä merikilpikonnia ja myös vedenalaisille patsaille tehdään retkiä. Paikan nimi on NEST ja se sijaitsee viereisen Gili Meno -saaren edustalla. Itse en retkelle lähtenyt, mutta jenkkipariskunta, johon tutustuin oli ollut ja olivat siitä aivan innoissaan. Tai siis mies oli. Nainen ei kuulemma uskaltanut mennä veteen. Hän tosin kuului niihin, jotka meikkaavat ja laittavat kampauksen rannallekin ja kävelevät myös rantahiekassa korkokengissä, joten snorklaus ei taida sopia oikein tyyliin. Mutta kannattanee siis mennä.

VIDEOLLA KISSA JOUTUU PUHUTTELUUN:

VIDEOLLA LÄHDÖN TUNNELMAA: