NICARAGUA: MUNAMANKELILLA BIG CORN ISLAND HALTUUN

Nicaraguan toinen kohteeni Big Corn Island oli ehkä pikkusiskoaan tylsempi. Ei noin kai saisi edes sanoa, mutta jos olisi pitänyt valita, kummalla saarella vietän aikaani, niin Little Corn Island olisi ehdottomasti ollut valintani. Big Corn Island on kooltaan yli kolminkertainen ( kokonaista 10 neliökilometriä) Little Corn Islandiin verrattuna, joten tunnelma on heti hieman erilainen.

Nyt kun olin päässyt leppoisalla venekyydillä pienemmältä maissisaarelta takaisin tänne isomman satamaan, alkoi taksin metsästys. Taksit hupeni aika äkkiä ja koska tapojeni vastaisesti en ollut ensimmäisenä jonossa, jäinkin ensi hädässä ilman kumijalkaa. Niin jäi joku toinenkin. Nainen, jota olin avustanut aiemmin lipun ostossa Little Corn Islandilla. Eipä mitään, ihmeteltiin hetki ja kohta tulikin taas vapaa auto ja jatkoimme yhteisellä kyydillä eteenpäin.

Olin hotellilla jo puoli kahdeksalta aamulla, joten jätin kamat johonkin fillarivarastoon ja ihanan aamiaisen kautta köpötin aamu-uinnille mereen. Täälläkin oli pitkälle matalaa ja uiminen sellaista mukavaa lilluttelua.

POLKUPYÖRÄ ALLE JA SAARTA TUTKIMAAN

Lähdin katselemaan fillareita ja kuvitelmani siitä, että hotellilla olisi hyväkuntoisia, ei lainkaan pitänyt paikkaansa. Oli jos jonkinlaista munamankelia ja jotkut lähes ilman jarruja. Olin jo aiemmin kävelylläni spotannut Frankyn vuokraamon ja käynyt myös herättämässä hänet riippumaton pohjalta kysellen pyörätarjonnasta. Sinne siis. Tällä kertaa herra oli työn touhussa kädet rasvassa huoltamassa pyöriä. Valkkasin lukuisien sporttityyppisten seasta pinkin mummelipyörän jalkajarruilla. Sellaisen harmittoman ihmisen kulkuvälineen. 

Saarella oli helppo liikkua fillarilla, siellä kun on ihan oikeat päällystetyt tiet. Pientä kiertoa tosin tulee, sillä saarta halkoo koillis-lounassuunnassa lähellä länsilaitaa lähes koko matkalta kiitorata. Minä tietenkin asuin tuolla mottiin jäävällä kaistaleella tasan puolivälissä. Kiitorata pitää sitten joko kiertää etelästä tai pohjoisesta. Keskeltä pääsee oikaisemaan pienistä porteista kiitoradan yli jalan, kunhan nyt pitää sen verran varansa, että tsekkaa, ettei satu just pari kertaa päivässä saapuvien ja tulevien lentokoneiden reitille. Kiitorata toimi kyllä erittäin hyvänä maamerkkinä. Nyt ei ainakaan eksytty, hehe. 

SOTILASALUEELLA EI SAA KUVATA, SENKIN TONTTU TURISTI

Aamulenkillä vastaan tuli varsin tiukasti ja äänekkäästi artikuloiden goodmorningin kajauttava todella tiukassa kunnossa oleva herrasmies. Jaahas, taidetaan olla lähellä sotilasaluetta, päättelin. Olin kyllä tietoinen, että alueelle ei saa mennä. En mennyt. Menin siihen merenrantaan. Olin ottamassa täysin viattomasti kuvaa merelle päin vanhasta rähjäisestä puulaiturista, kun kaksi äijää juoksi huutamaan mulle. Nostin kädet pystyyn (kukaan ei osoittanut aseella, mutta sellainen ”hei, come on, en mä ole tehnyt mitään” – ele). Instagrammattavan upea laiturinrotisko kuului kuulemma kiellettyyn alueeseen, joten nyt likka kamera pois ja sassiin, kuului auktoriteetillä lausuttu kehotus. Sanoin ymmärtäväni ja että en ole ottanut — enkä ota— kuvaa. Laitoin kameran suurieleisesti laukkuunsa. Eivät olleet enää vihaisiakaan, mutta eivät vastanneet leveään hymyynikään. Aina ei hymy auta. Silloin pitää hipsiä tiehensä.

KUTSUTTUNA KIRKONMENOIHIN

Ihmettelin erään kirkon portin takana, että miten pääsisin sisään ja ottamaan kuvia. Kirkon pihalla ollut herra oli erittäin ystävällinen, mutta kertoi, että tällä hetkellä portit pysyy kiinni, mutta olisin tervetullut alkuillasta messuun. Kerroin, että ei ole pyhävaatteita mukana eikä ylipäätään sitä valkoista virkattua päähinettä, jota rouvat näyttivät käyttävän kirkkoreissuilla. Ei kuulemma haitannut, joten laitoin puhelimeen hälytyksen siltä varalta, että sattuisin olemaan jossain kauempana saarella.

Niinhän siinä kävi, että piti pistää töpinäksi, kun taas oli niin paljon katseltavaa, että meinasin myöhästyä koko kirkonmennoista. Karautin fillarilla pihaan ja kiinnitin pyöräni kirkon porttiin ja ryntäsin mestoille. Olin ainoa valkoinen.

Kirkon oven ulkopuolen verannalla istui rivissä rouvat hienoissa vaatteissaan ja virkatut laput päänsä päällä. Kaikki katsoivat minua. Joukossa istui myös minut kutsunut herra ja kun hän oli ensin nyökännyt minulle, nyökkäsivät rouvat perässä. Mies kertoi, että saan istua minne haluan.

Asetuin takapenkkiin ja yritin olla huomaamaton. Se onnistui heikosti. Meno pidettiin espanjaksi ja mummelit varuiksi näyttivät aina mulle, että nyt ylös ja nyt alas. Luuliko ne, että kun sanotaan arriba, mä kaivan shottilasini esiin:)

Paljon laulettiin ja soitto hoitui sähköisellä Yamahalla. Laulukin tuli playbackin tukemana. Sen verran vähän nimittäin oli väkeä, että ei millään todennäköisyydellä saada aikaan niin voimakasta ja nuotilleen osuvaa kuoroa niistä mummoista ilman teknisiä apuja.

SUOSITTU RAVINTOLA, JOSSA LUOKATON PALVELU

Olin jostain blogista lukenut suositusta kalaravintolasta meren rannalla. Sinnehän piti sitten mennä. Suosittu saattoi ollakin ruokansa puolesta, mutta ainakin minulle sattui päivä, jolloin sekä oma tarjoilijani, että muutkin olivat todella ynseitä. Heihin ei myöskään ystävällisyys tai hymy tarttunut, vaikka koitinkin houkutella noita piirteitä esiin.

En vaan pysty ymmärtämään, miten missään palveluammatissa on varaa olla asiakkaan edessä naama norsunvulvalla, kun se asiakas on se tärkein osanen, joka tarvitaan, jotta palkka juoksee.

No, hummericheviche oli hyvää, aurinko paistoi ja meri kimmelsi. Jätin suunnittelemani jälkiruoan tilaamatta ja painelin eteenpäin.

KUN MIELIKUVITUS LAUKKAA, EI SISÄINEN JÄRKIPUHE AUTA

Yhtenä yönä alkoi latauksessa oleva puhelin-kamera-tabletti- arsenaalini pitää pientä outoa ääntä ja kohta tulikin sähkökatko. Jep. Puhelimesta taskulamppu esiin. Miksi? Mitä mun pitää nähdä? No kun mieleen tuli heti kaikki kertomukset… no niin. Ei kun toimiin. Jos koko hotelli ryöstetään, mä aion olla se, jolle jää jotain.

Laitoin vähän lisää rahaa vyölaukkuuni ja sen sänkyyn viereeni ja siihen myös vanhemman puhelimeni. Jos konetuliasemiehet astuu sisään (totta kai mä luovutan ne ainoastaan konetuliaseella uhatessa, en esim puukkoa hätkähdä lainkaan😅), ne on siinä valmiina ja ne ei tajua sitten mun tyynyn alle laittamiani kunnon puhelinta ja rahavyötä. Nehän on jo saanut multa kaiken.

Safety boxi myös näkyvästi auki kertomaan, että tässä tän muijan varat on. Pirskatti. Täytyykin ruveta kantamaan mukanaan myös vanhaa passia. Sitten voi luovuttaa senkin samalla!

Eikun odottamaan. Yritin vähän kuunnella podcastia, mutta ei perhana, kyllä nyt täytyy olla kaikki aistit valppaana. Tämä voi olla viimeinen päiväni, jos ne päättääkin vaientaa mut lopullisesti. Ei ehdi edes postata tästä Instagramiin.

Pitäiskö laittaa kuitenkin videokamera kuvaamaan? Olisi sitten tutkimusaineistoa. Tiedä, vaikka jäisin historiaan ainoana, joka Suuressa Nicaraguan Ryöstöaallossa koki sankarikuoleman, kun urheasti ja väsymättä raportoi katkeraan loppuunsa asti.

Uudet naapurit, joita en ollut vielä nähnyt näyttivät pyörivän omassa bungalowissaan lamput heiluen ja ovesta kurkkien. Alueella liikkuva yövartija meni heidän luokseen ja sanoi, että sähkökatko on menossa, ei ole mitään hätää. Sinänsä hyvä, että kuulin nyt vartijan äänen, sillä kun koirat haukkui niin pirusti ajattelin että hänet on jo teilattu. Vai onko tämä juoni? Onko hän lainkaan oikea yövartija?

Naapurin rouva kysyi häneltä kauanko sähkökatko kestää. Vartija vastasi että ei tiedä. Bungalowissa jatkui ulos ja sisään meno, oven paukuttelu ja ihmettely ja lampulla sohottelu pimeyteen. Mä mietin, että on noi tyhmiä. Mitä ne pelkää? Ei täällä mitään tapahdu. Nukkuisivat vaan nyt. Ei siihen ennenkään ole sähköä ja valoja tarvittu. Laitoin kännykän taskulampun osoittamaan ulko-ovea ja aloin kuuntelemaan Korporaation Podcastia. Onko sinulla lähtenyt mielikuvitus laukalle aivan turhanpäiten?

AIKAINEN LINTU VUORELLE SOTKEE

Aamulla fillarin selkään klo 5:50. Mitä sitä lomaansa lepäilyyn käyttämään. Lättykioskilta evästä reppuun ja jostain toisesta limutölkki. Ensin rantoja pitkin ja sitten ylös vuorelle näköaloja ihailemaan. Olin ihan poikki. Olisi sittenkin kannattanut ottaa vähän sporttisempi malli. Tarkoitan pyörää. Mummelifillaria ei oltu tarkoitettu moiseen kapuamiseen.

PIENI VIDEOPYRÄHDYS BIG CORN ISLANDIN MAISEMIIN:

Kun palautin polkupyöräni vuokraamolle, oli Frankie-boy muki kädessä ja iloisessa hiprakassa. Koska oli sovittu, että mut palautetaan taksilla bungalowilleni, sain valita viekö hänen ystävänsä mut taksilla vai moottoripyörällä. Moottoripyörällä tietenkin, mutta vannotin, että ei sitten mitään kaahaamista, koska mä olen ilman kypärää — ja nynny.

MIKÄ IHMEEN KOLMIO NOUSEE MAASTA?

Ylhäällä olevalla videolla ihmettelin maasta nousevaa kolmiota ja eipä se ollutkaan mikä tahansa hökötys, vaan osan maailman suurinta veistosta! Häh! En ollut ikinä kuullutkaan moisesta.

Alma del Mundo eli Soul of the World on makroveistos, jossa maapallon sisällä on kuvitteellinen suuri kuutio, jonka kulmat sojottavat esiin kahdeksassa kohdassa maapallolla. Tämä jättimäinen ja aikaavievä globaali teos on espanjalaisen kuvanveistäjän Rafael Trénorin ajatuksenjuoksusta lähtöisin ja maailman suurin veistos.

Meikäläisiä lähimpänä on Espanjan Galician kohde ja se näyttääkin todella hienolta ainakin kuvien perusteella. Toinen mielenkiintoinen on Australialle kuuluvilla Kookossaarilla , jossa teosta katsoakseen täytyy laittaa pää veden pinnan alle. Muut viisi ovat Havaijilla, Kalaharissa, Botswanassa, Uudessa-Seelannissa, Argentiinassa ja Siperiassa. Pitäisikö nämä kaikki nyt lähteä bongaamaan? Varmasti löytyy niitäkin, jotka ovat ottaneet tästä harrastuksen. Olisikin kiva tietää, montako ihmistä maailmassa on käynyt katsomassa kaikki kohteet.

KUINKA MAISSISAARILLE PÄÄSEE?

Vaihtoehtoina on lentää joko Managuasta, kuten minä tein, tai Bluefieldsistä La Costeña – yhtiön koneilla. Lentoja menee kaksi päivässä. Aamulennot kulkee reittiä Managua-Bluefields-Big Corn Island ja päinvastoin. Iltapäivällä lennellään suoraan Managuasta Corn Islandille ja takaisin. Tosin kun itse menin aamulennolla, se lensikin suoraan Big Corn Islandille eli ei ollut vaaraa että olisin intoillut väärässä paikassa ulos koneesta. Lentokone lähtee heti kun jengi istuu istuimilla, jotka valikoituvat sen mukaan, mille sattuu istahtamaan. Lentäjiä ei sentään arvota, vaan heille on nimikkopaikat. Yhtiön sivuilla on infoa englanniksikin ja heiltä tulee tarkat ohjeet ja muistutukset sähköpostiin vielä ennen matkaa. Asiallista toimintaa. Hinta edestakaiselle matkalla keikkuu alle sadan euron tietämillä.

Joku saattaa noita potkurikoneita jännittää tai muuten valita mieluummin vesireitin ja se onnistuu sitten laivalla Bluefieldsistä. Laiva kulkee kuitenkin vaan muutaman kerran viikossa, joten tämä kannattaa tarkistaa ja ottaa huomioon matkan kokonaissuunnittelussa.

Maissisaaret tuli nyt pintapuolisesti koluttua ja oli aika siirtyä Nicaraguan mantereelle ja kaupungin hulinaan. Jos Little Corn Island kiinnostaa enemmän, voit lukaista siitä aiemmasta postauksestani.

Mikäli tuo Alma del Mundo eli maailman suurin veistos kiinnostaa, alla on video projektista. Minun mielestäni hieno: