NICARAGUA: PATIKOINTIA MOMBACHON PILVISADEMETSÄSSÄ JA HAPPOSADEMETSÄSSÄ

Täällä ei kyllä todellakaan ole mañana-meininki, sillä lentokoneeni Big Corn Islandilta laskeutui aamuiseen Managuaan puoli tuntia etuajassa. Mukava yllätys oli, että Granadan hostellilta etukäteen tilaamani taksi odotti jo valmiina. Kyselin heti kuskilta Mombachon tulivuoresta, Las Isletas saaristosta ja Masayan tulivuoresta, jotka olisivat sopivan matkan päässä tulevasta kodistani ja sain kuulla, että hostellilta järjestetään kohteilleni retkiä, joten ei huolta, ohjelmaa kyllä riittäisi. Sain myös asiaankuuluvat varoittelut ja ohjeet, mitä alueita Granadassa tulisi välttää illalla ja mitä pitää nähdä jne. Tykkään kyllä saada vahvistusta omille suunnitelmilleni, mutta etenkin on kiva kuulla varoituksia, sillä aina ei osaa arvatakaan, että missä kohtaa seutu muuttuukin jo korttelin päässä ei-niin-turistiystävälliseksi.

Hostelleissa on se kiva, että sieltä saa helposti esim. retkiseuraa. Harmikseni haluamilleni Mombachon patikoinneille, joihin ei ilman setifioidun oppaan palkkaamista pääse, piti olla vähintään kaksi osallistujaa. Välittömästi tsekattuani itseni sisään liityin hostellin whatsapp-ryhmään ja viiden minuutin kuluttua oli treffit aulassa jenkkimiehen kanssa. Todettiin, että samanlaiset patikoinnit kiinnostaa — ei ihan ultra-vaikeita, mutta haastetta saa silti olla — ja varattiin retkiajat. Helppoa ja kivaa. Valittiin siis kohteeksi Mombachon tulivuori, toiselta nimeltään El Sultan, joka on 1344m korkea  — ainoastaan 20 metriä korkeampi kuin Haltin korkein nyppylä — eli ei tarvinnut miettiä sen kummemmin ohutta ilmanalaa.

Nauratti kovasti, kun tämä losangelesilainen patikointikumppanini joutui heti saavuttuamme Mombacholle pyytämään oppaaltamme pitkähihaista paitaa lainaan, koska oli niin kylmä. Pilvisademetsissä tosin onkin aina viileää ja ne ovat nimensä mukaisesti aina pilvien peitossa. Tuulikin oli melkoinen, mutta suomityttö ei tarvinnut lämmikettä ja toisaalta halusin ehkä vähän näyttää, mistä puusta meidät pohjoisen likat on tehty. Boom!

MOMBACHO-TULIVUORI

Mombacho-tulivuori on kerrostulivuori eli stratovolcano. Se on jyrkkärinteinen ja muodostunut päällekkäisistä tuhka- ja laavakerroksista. Kun laava on hidasliikkeistä se ehtii jähmettyä vuoren rinteille muodostaen aina uusia kerroksia. Tällainen sitkeälaavainen tulivuori purkautuu räjähdysmäisesti ja samalla purkautuu mm. vulkaanisia pommeja. Pommit saattavat olla korispallon kokoisia ja lentää pitkällekin osittain jähmettyneinä laavaköntsinä. Tällainen iso laavapommi osui laivaan vuonna 2018, kun turisteja oli kuljetettu ihastelemaan Hawaijilla tulivuoren purkausta mereltä käsin. Kolmen tunnin reissun hinnaksi muodostui lopulta reilun 200 dollarin lisäksi 23 hengen loukkaantuminen.

Kerrostulivuoret purkautuvat kuitenkin aika harvoin ja sen verran uskalsin riskeerata, että jos edellinen purkaus on ollut Mombacholla vuonna 1570, ei seuraava voi sattua vuonna 2024 juuri samaan aikaan, kun köpöttelen alueella muina turisteina.

Mielenkiintoisia lämpimiä koloja oli muuten pitkin vuoren rinnettä. Sinne kun pujotti kätensä, tuli vastaan lämmintä ja kosteaa ilmaa.

VAATIMATTOMIMMAN NÄKOINEN VOI OLLA TAPPAVIN

BOSQUE MUERTO ELI KUOLLUT METSÄ

Happosade on paitsi upea bändi myös ihmisen aiheuttamaa. Poltellaan fossiilisia polttoaineita ja kasvillisuutta ja päästetään siten ilmaan kaasuja, jotka ilmakehän vesihöyryyn törmätessään laskeutuvat happosateena takaisin maanpinnalle. Sitten on tulivuoret. Ne pölläyttävät ilmaan rikki- ja typpihappoa ja aiheuttavat näin omalta osaltaan sateen happamuuden. Siinä sitä sitten ollaan. Hierotaan silmiämme ja yskitään ja köhitään astmoinemme ja muine keuhkotautinemme.

Entäs sitten luonto? “Hapokasta”, sanoisi joku. Jos jätetään tässä väliin esim. valtamerien happamoitumisen seuraukset, rakennusten metalliosien syöpyminen ja marmoripatsaiden lässähtinen, päästään ihmettelemään kuollutta metsää. Kun maa on hapanta, ei puut pysty imemään ravinteita ja vettä ja pahimmillaan metsä sairastuu tai kuolee.

PIENI VIDEOFIILISTELY BOSQUE MUERTOSTA:

Tuolla kuolleen metsän alueella oli todella aavemainen tunnelma. Oli kuin olisi ollut jossain tulevaisuuteen sijoittuvan elokuvan lavasteissa. Tuuli vaan viuhui korvissa. Kieltämättä kuitenkin visuaalisesti kaunista.

KAIKKI ON HUIJAREITA – VAI ONKO?

Vaikka nykyaikana käytämmekin maksuvälineenä kortteja, puhelimia ja kelloja, on usein syytä olla myös käteistä mukana taskussa. Tämäkin retki piti maksaa käteisellä ja kun vielä en ollut ehtinyt dollareitani tarpeeksi tuhlata, ei ollut vaihtorahaakaan liiemmin muodostunut. Niinpä en saanut maksettua tasarahaa kuskillemme ja vaikka hän pysähtyi matkalla vekslaamaan jossain kioskissa, jäi hän mulle pystyyn 5 dollaria. En ole kovin tarkka, mutta sovittiin kuitenkin, että herra maksaa vitosen takaisin, kun tulee meidät hakemaan iltapäivällä. Vastassahan ei sitten ollutkaan lainkaan sama herra, vaan joku aivan muu ukkeli taksilla.

Kyselin vaihtorahaa ja ukko ei tiennyt asiasta mitään. Patikointikumppanini, joka oli jo aiemmin todennut lakonisesti, että kaikki nicaragualaiset on huijareita ja että en olisi saanut suostua siihen, että ensimmäinen kuski jää velkaa, totesi omahyväisesti jotain mähänsanoin-tyyppistä. Päädyin vaatimaan nykyistä kuskia joko maksamaan minulle puuttuvan vitosen ja rahastamaan ensimmäistä ukkoa tai soittamaan miehelle, että tulossa ollaan kohti Granadaa ja olen kipeästi vitoseni tarpeessa. Taksiukko ei kuulemma tiennyt, kuka oli meidät tuonut. Totesin, että jos et tiedä, niin ota selvää. Hoitunee parilla nopealla puhelulla, kun samalla alalla olette. Lopputulemana alkuperäinen kuski odotti hostellimme aulassa hymyssä suin heilutellen vitosta ja kohta minä heiluttelin samaa seteliä jenkin edessä kertoen, että turha huolehtia, saan kyllä rahani ja kaikki ei ole huijareita. Boom!

OLIKO VALITTU REITTI HELPPO VAI HAASTAVA?