Kaksi vuotta sitten Kolumbiassa kuulin uutisia jostain uudesta leviävästä taudista . Enpä silloin tiennyt, että on meneillään viimeinen kunnon matkani hetkeen. Nyt sen aika kuitenkin taas on. Säätöä oli pikkuisen enemmän, kuin normaalisti, mutta muuten sama tuttu ihana kipristys oli taas mahassa. Kun lentokone nousi, tuli kyyneleet silmiin. Ihan kohta mä olen taas siinä tilassa, jossa parhaat puoleni korostuu. Vapaana, lampsien ympäriinsä tutkien paikkoja, ihmisiä, ruokia, taidetta, bussiaikatauluja, karttoja. Uteliaana, rentona ja iloisena. Miamin lentokentällä oli aikaa ihmetellä: Passijonossa stereotyyppinen floridalainen harmaapäinen pantteripariskunta oli jo muutaman kerran tullut mua niin lähelle, että mulkaisin sillä silmällä. En niinkään edes turvavälin, vaan…