BOLIVIA: TITICACA JA ISLA DE SOL

Titicaca on ollut pienestä pitäen sanana tuttu sillä Trivial Pursuitissahan kysyttiin, mikä on maailman korkeimmalla sijaitseva järvi. Nyt kun tiedän paremmin, osaan tarkentaa, että maailman korkeimmalla sijaitseva navigoitava järvi. Enpä olisi kuitenkaan pelatessani arvannut, että siellä sitä vielä huristellaan moottoriveneellä hymy korvissa.

Sitä ennen piti kuitenkin päästä Cobacabanan satamaan ja se vaati pienen lauttaylityksen San Pedro de Tiquinan kylässä, joka on jakaantunut Tiquinan salmen kummallekin puolelle. Tiquinan satamassa oli vastassa inkasoturi Manco Kapak kädet ylhäällä. Jostain luin hänestä, että hän on kahden tunnetuimman inkojen alkuperää koskevan legendan päähenkilö, kummankin tarinan yhdistäessä hänet Cuscon perustamiseen. Hänen päävaimonsa oli kuulemma hänen vanhempi sisarensa Mama Uqllu, joka oli myös hänen poikansa ja seuraajansa Sinchi Ruq’an äiti. Vaikka hänen hahmonsa mainitaan useissa kronikoissa, hänen todellinen olemassaolonsa on edelleen epävarma. Tuossa hän nyt kuitenkin ottaa mut avosylin vastaan, tattista vaan.

Pisti miettimään, että näinköhän autot siirtyy yli muuttumatta sukellusaluksiksi. Vähän joutuivat miehet äyskäröintihommiin ylityksen jälkeen. Ei se ole niin justiinsa:)

---

Vihdoin kohti Isla de Solia

Isla de Solille mennään yksityisesti vuokrattavilla veneillä. Saarelle ei ole syytä ottaa suuria kantamuksia, siellä näet ei ole lainkaan autoja tai muitakaan moottoriajoneuvoja, vaan aasit kantavat tavarasi. Äläkä kuvittelekaan, että kantaisit tavarasi itse, sillä rannasta majapaikoille on melkoista nousua ja ohuessa ilmanalassa pelkkä oman tomumajansa siirtäminen on huomattavasti hitaanpaa kuin normaalioloissa , yli neljässä kilometrissä ei edelleenkään huhkita. Hyvä idea on jättää isommat kantamukset (matkalaukku ei tule kysymykseenkään täällä) johonkin hotelliin, jossa yövyt ennen saarireissua ja jonne palaat sitten taas ”sivistyksen pariin”.

Venematka saarelle kesti noin tunteroisen. Olin varautunut pakkaamalla sadeasun reppuuni ja paljon lämpimiä vaatteita, mutta ne oli nyt aika turhat, sillä sattui sekä aurinkoinen että suht´ leppeä sää. Auringolta ihonsa suojaaminen kannattaa täällä ottaa tosissaan, sillä ohut ilmanala (vaikka olisi vaan alle kymmenen astetta lämmintä) näin korkealla ja porottava aurinko venematkalla saattaa yllättää. Tämä ei tullut yllätyksenä, mutta se tuli, miten tavattoman kuiva ilma oli ylipäätään altiplanolla. Se näkyi ja tuntui kuivahtavana ihona.

Titicaca levittää laineensa sekä Perun että Bolivian alueelle, mutta Isla de Sol on kokonaan Bolivian puolella. Maanviljely, kalastus ja matkailu ovat saaren noin 800 perheen pääasiallinen elinkeino.

Majapaikkaan siirtyminen kävellen ylöspäin ei ottanut varsinaisesti voimille, kun olin jo tottunut siihen, että rauhallinen askellus vie kyllä perille. Vaihtoehtoja nousta saaren eteläpuolelta Yumanin kylään on joko jyrkät inkaportaat tai loivemmat polut. Toteutus meni niin, että loivempia ylös ja parin päivän kuluttua portaita alas, jolloin näki kummatkin maisemat.

Tuolta mä tulin ja nyt syömään

PERINNERUOKAA

Kankaan sisältä paljastui sekä tavallisisia että kuivatettuja mustia perunoita, papuja, plataaneja ja jätti-isoja maisseja. Tämä tapa kuuluu Apthapi- nimiseen juhlaan, jossa jaetaan ruokaa ja tietoa. Nimi juontaa juurensa aymaran verbistä aphtapiña (tuoda), sillä juhlaan tuo jokainen osallistuja ruokaa yhteisön ateriaa varten. Eli nyyttärit! Boliviassa, Perussa, Argentiinassa ja Chilessä on tämä juhla säilynyt aymara-yhteisöjen keskuudessa. 

MIRADOR PALLA KHASA JA GEOKÄTKÖ

Näköalapaikalta oli upeat maisemat. Kun puolipakotin erään herrasmiehen instagram-poikaystäväksi ottamaan itsestäni perinteisen vaakakuvan, alkoi päivä hipoa täydellisyyttä. Kuvaaja tosin vähän nurkui, että pelkää putoavansa, kun huojuttiin korkeimmalla kohdalla kovassa tuulessa ja aidan korkeus oli tehty lähinnä Jörölle ja Uneliaalla. Ei pudonnut.

Paikalta löytyi geokätkö kiviaidan kolosta.

Nickname logikirjaan ja kätkö takaisin piiloonsa.

Näissä maisemissa sitä tuli köpöteltyä eikä ollut ruuhkaa. Oli ihanaa.

Laukun kantaja lounaalla. Harjalle olisi käyttöä…

Niin kivalta kuin nämä kivirakennelmat mielestäni näyttävätkin, ei ole kosher kasailla kiviä torneiksi. Meillä tontuilla kun on ihmeellinen tarve jättää jälkiä käynnistämme.

Suomessa muuten rakennelmien tekeminen ja “luonnonoloihin sekä maisemaan epäedullisesti vaikuttavat teot” ovat kansallispuistoissa ja muilla luonnonsuojelualueilla oikein lailla kielletty. Luin, että Suomen tuntureissa on kivitaiteiluilla vahingoitettu jo luonnollisia roudan tekemiä kuviomaitakin eli niitä sellaisia maan pinnan kuvioita, jotka syntyy, kun karkeat maa-ainekset rajaa hienojen maa-ainesten alueita. Kivien siirtelyllä ja uudelleenjärjestelyllä voidaan myös vahingoittaa muinaisjäännöksiä tai tuhota muinaisia säilytyskuoppia ja rajamerkeistä kivien ottaminen on muinaismuistolaissa kielletty. Ei näitä tule ajatelleeksi, kun mielessä on kaikkien aikojen instagram-kuva.

AVAIN HUKASSA

Pitkän päiväretken jälkeen palasin lodgelle ja huomasin, että oman mökkini avain puuttui naulasta. Tein nopeat päätelmät, että mua on jekutettu ja joku odottaa reaktiotani. Etsin avainta muista nauloista (täällä roikkuu kaikki avaimet kaikkien saatavilla, joten jos olet hysteerinen voron pelkääjä, tämä ei ole sinun paikkasi) ja kävin kurkkimassa mökkini ikkunoista, oliko sängyssäni isoäidiksi pukeutunut susi tai muuten jotain rosmottu, mutta siellä näkyi kaikki olevan kunnossa —ja ovi nätisti lukossa. Jäin hengailemaan yleistiloihin ja jonkin ajan päästä asia selvisi. Toisen mökin asukki oli vahingossa ottanut avaimeni ja mennyt sillä OMAAN MÖKKIINSÄ. Täällä ilmeisesti avainten sarjoitus on tuntematon käsite. Nauratti. Odottelukaan ei mennyt hukkaan lueskellessa lintukirjaa ja hörppiessä majapaikkani tarjoilemia jos jonkinlaisia haudukkeita.

Täällä ei juuri muuta tekemistä ole kuin köpötellä. Mutta katso näitä maisemia. Näissä voisi vaellella loputtomiin.

Kertoisin mielelläni tämän naisen asusta, mutta vaikka löysin tekstin Bolivian eri alueiden naisten tyypillisistä perinneasuista, en kyllä lähde tulkitsemaan, sillä tämä asu ei sovi täydellisesti mihinkään. En uskalla lähteä arvuuttelemaan Suomenkaan kansallispukuja (äitini on kansallispukuompelun opettaja ja saisi slaakin), joten jätän tämän nyt vaan tähän. Hattu on vänkä ja sitä ei saa käyttää kuin avioliitossa oleva nainen. Muuta en virka. Ai sen verran vielä, että nuo lettien päähän lisättävät pompulat on myös hauskat. Ne ei näy kunnolla, mutta näyttävät aika pitkälti samalta kuin olisit just tullut osmankäämilammikosta mesoamasta.

Lähiruokaa maalattialla.

Kun oikein tiivistää unet, jaksaa kiivetä aamuhämärissä kylmässä ja kosteassa ilmassa odottamaan auringonnousua. Aamut on kyllä ihania, on ne sitten vuorella, rannalla tai kaupungin kaduilla.

COPACABANA

Copacabana! Mitä ihmettä???

No ei se ihana ranta Rio de Janeirossa, vaan kuten paikalliset sanovat,

“oikea Copacabana”.

Copacabanan ja Isla de Solin yhdistää runsas veneliikenne ja täältä minäkin lähdin ja tänne palasin parin päivän saarella nautiskelun jälkeen.

LA BASÍLICA DE LA VIRGEN DE LA CANDELARIA DE COPACABANA

Cobacabanan “Mustan Madonnan Basilika” on pyhiinvaelluskohde koko Etelä-Amerikan katoliselle väestölle. Ja aivan oikein: Unescon maailmanperintökohde.

Aikamoista ärsytystä heti tänne tullessa aiheutti joku kylähullu, joka tuli karjumaan basilikaan menijöille, että pitää olla maski kasvoilla. Osalla oli, osalla ei ja sisällä selvisi, että ei siellä oikeasti maskipakkoa ollut, vaan ukko oli joku random-huutaja. Kaikennäköistä— ja sitähän jää näissä tilanteissa satunnainen turisti ihan hoo moilasena miettimään, että mitenkäs tässä nyt pitäisi toimia. Tommoset huutajat ei kyllä tee hyvää paikan maineelle. Jos minäkin menisin kotikaupunkini Hämeenlinnan Hämeen linnan portille kailottamaan ja linjaamaan, että mitä saa tehdä ja mitä ei, saattaisi tulla melkoista mainehaittaa.

No unohditko jo sen hedelmäkysymyksen, kun häkellyit tosta viimeisen kuvan kakusta? Vastaus on opuntia eli se semmonen kaktus, jolla on Mikki Hiiren korvat.