UGANDA: KIBALEN SIMPANSSIT IHMETTELEVÄT IHMISTEN TOUHUJA SADEMETSÄSSÄ

Aamu sarastaa Ugandassa Kibalen sademetsän yllä. Lintujen laulu sekoittuu kaukaiseen oksien rasahteluun, ja ilmassa on jännitystä. On taas se aika, kun 321 neliökilometrin kokoiseen metsään saapuu outo joukko vaaleaihoisia kankaisiin kääriytyneitä olentoja.  Meidän simpanssien porukassa tiedetään jo ennalta, että he ovat tulossa. Ihmiset.

Johtaja-simpanssi nostaa kätensä merkiksi, ja nuoremmat simpanssit hiljenevät. “Muistakaa,” hän varoittaa, “nämä olennot eivät ole vaarallisia, kunhan pidämme etäisyyttä ja emme provosoi heitä, mutta ne kantavat mukanaan niitä mustia laatikoita, joilla ne vangitsevat meidät kuviin!”

Nuori ja utelias pikkusimpanssi ei malta pysyä aloillaan. “Mutta Johtaja, miksi ne tulevat tänne joka päivä? Mitä ne meistä haluavat?”

“Emme ole varmoja,” Johtaja vastaa vakavana. “Ehkä ne yrittävät oppia tavoistamme tai ehkä ne keräävät tietoa hyökätäkseen myöhemmin. Ehkä ne haluavat viedä meidän työt ja naaraat. Tai ehkä ne vain pitävät meitä… suloisina.” Lauma värähtää ajatuksesta.

Ihmiset saapuvat kibalen sademetsään opastetuilla simpanssien jäljitysretkillä joka päivä klo 8, 11 ja 14. Ne lähtevät Kanyanchu Visitor Centrestä pienissä ryhmissä kahden-viiden tunnin retkille. Retken kesto riippuu siitä, miten nopeasti ne meidät simpanssit löytää ja kun meidät on löydetty, saavat ihmiset olla paikalla tunnin. 

Varaukset retkelle tulee tehdä hyvissä ajoin, samoin kuin saapua ajoissa paikalle kuuntelemaan turvallisuusohjeet ja neuvot retkeä silmällä pitäen. Passi tulee myös olla mukana. 

Kun ensimmäiset ihmiset ilmestyvät polun varteen, koko meidän simpanssiryhmämme vetäytyy puiden oksilla varjoihin. Vanhimmat yksilöt muistavat, kuinka aiemmat kohtaamiset ovat sujuneet – ihmiset tulevat hitaasti, mutisevat keskenään ja vilkuilevat hermostuneesti ympärilleen. Joskus ne osoittelevat sormillaan, ja aina mukana on niitä mustia laitteita, joilla ne napsivat kuvia.

Ihmisille on annettu ohjeita, joiden mukaan kipeänä ei Kibalen retkelle tulla ja niiden tulee mm. asettaa maskit naamalleen, mikäli simpanssit tulevat alas puista, mutta kaikki eivät tässä porukassa noudata sääntöjä. Siellä on pari ihmisnaarasta, alalajiltaan italialaisia, jotka innokkaasti juoksevat (virhe!) mustine laatikoineen simpanssien perään ilman (virhe!) maskeja. Jossain vaiheessa eräs suomalaisen alalajin edustaja käykin moittimassa heitä, mutta ainoastaan ääntelemällä, eikä litsarilla, kuten me simpanssit tekisimme. Menee paremmin perille. Ihmisillä olisi paljon opittavaa meiltä. 

Nuoret simpanssit leikkivät  ja keinuvat oksilla juuri niin, että ihmiset saavat pienen vilauksen. Meille se on peli – kuinka lähelle voi mennä ennen kuin joku kaivaa esiin kiiltävän, mustan koneen ja räps – vangitsee heidät kuvalliseen muotoon. Mitä ihmeen hyötyä niistäkin on, kun ei niitä voi syödä eikä ne käy pesän rakentamiseen?

Pesästä puheen ollen nuo ihmiset on aika sottaisia. Ne kuulemma ovat normaalisti aina samassa pesässä ja vaihtavat niin kutsuttuja lakanoita viikon tai jopa kahden välein. Ei tulisi kuuloonkaan meillä simpansseilla. Me rakennamme pesämme joka päivä uudelleen. Poikkeuksiakin ihmisissä toki on ja nämä reissuihmiset, jotka silloin tällöin lähtevät vaeltamaan kaukaisiin maihin, vaihtavat usein pesäpaikkaansa — mutta valittavat sitten sen olevan raskasta. 

On ihmisissä muitakin outoja piirteitä. Vaikka ne ovat kuulemma meitä simpansseja viisaampia ja niiden geenitkin ovat noin 98 prosenttisesti kanssamme samoja, ne eivät älyä käyttää neljää raajaansa liikkumiseen, vaan tasapainoilevat kahdella taaimmaisella. Kyllä mekin niin pystymme muutamia askelia ottamaan, mutta kyllä siinä on äkkiä sellainen hapotus pakaroissa, että pakko on tasata painoa. 

Ihmiset liikkuvat lähes pelkästään maassa. Ainoastaan nuoremmat ihmiset, joita kutsutaan koltiaisiksi tapaavat kiivetä puihin, mutta sieltäkin yleensä joku vanhempi naaras huutaa heidät pian alas. Me sen sijaan liikumme puoliksi maassa ja puissa — ja puissa myös nukumme. 

Ihmiset ovat meitä paljon painavampia. Meidän painaessa 30-60 kiloa, on ihmisten naaraidenkin paino tätä enemmän, mutta he eivät saa nykyaikana kysyä toisiltaan painoa. Ihmettelen vaan, että mihin he ovat ylipäätään ikinä tarvinneet tuota tietoa. Kyllähän oksan kestävyyden pystyy arvioimaan varovaisesti tunnustellen. Mikäli se sattuu raksahtamaan painon alla  poikki, on meillä etuna pitkät ja vahvat käsivarret, joilla jäädä roikkumaan ja miettimään seuraavaa peliliikettä. Ihmisten kädet on aika tyngät ja meillä on voimaakin 1,5 kertaisesti noihin karvattomiin ruipeloihin verrattuna.  

Ihmiset on myös pitkiä. Naaraat ovat yleensä pidempiä kuin meidän urokset. Sellaisia hongankolistajia. Ei ihme, että liikkuvat niin kömpelösti täällä metsässä. 

Täällä Kibalen sademetsässä ei ihmisen tule syödä, juoda eikä vetää röökiä. Jos tulee kakka, se tulee haudata 30 cm:n syvyyteen. Tässä ryhmässä ei mitään näistä tapahtunut. Jälkimmäinen on kuulemma noiden ihmisten mielestä vähän noloa. Miten ne muuten edes kakkaa, kun niillä on nuo kankaat peittonaan? 

Meillä simpansseillahan on tapana paritella useamman kumppanin kanssa, mutta ihmisillä on usein ns. vakituinen kumppani. On tosin kuultu tarinoita, että joillain olisi ollut ns. sivukumppaneitakin, mutta jos niistä jää kiinni, saattavat ihmiset äityä villieläinten tavoille ja ottaa jopa meille simpansseille niin arkipäiväiset korvatillikatkin käyttöön. 

Ihmisten joukossa ei ole sallittua meikäläisten urosten liehittelykikat: tuijottaminen, sukuelinten esittely ja ilveily. Siitä saattaa ihmisten keskuudessa joutua eläintarhaan häkkiin, jossa eletään kuulemma vedellä ja leivällä. Ei hedelmiä eikä puiden lehtiä. Ei kukkia ja muita kasvinosia. Ei pähkinöitä, munia, hunajaa ja pihkaa. Eikä termiittejä tai muurahaisia. Ei siis mitään meidän simpanssien ruokiin kuuluvaa. Me muuten myös metsästämme ja syömme mm. toisia apinalajeja. 

Ihmisillä raskaus kestää kuukauden pidempään kuin meillä simpansseilla, mutta ne eivät useinkaan synnytä 4-5 poikasta, kuten me, eivätkä vierottaudu poikasistaan neljän vuoden kuluttua. Jotkut (se italialainen alalaji) eivät kuulemma ikinä.  Koska ihmiset elävät meidän 40-50 ikävuotta reilusti pidempään, on se pitkä aika huoltaa aikuisia ns. peräkammarin poikasia. 

Ihan pienimpiä ihmisten poikasia ei näissä ryhmissä nähdä, sillä osallistuakseen tälle retkelle tulee olla 12-vuotias.

“Muistakaa, lapset,” vanhempi simpanssi murahtaa, “pysykää tarpeeksi kaukana. Ihmiset voivat olla ennalta-arvaamattomia. Ne eivät osaa kiivetä kunnolla puihin, mutta ne kompensoivat sen kummallisilla putkilomaisilla kiikareilla, jotka kuulemma parantaa niiden näköaistia.”

Ihmiset syövät usein sellaisen kuin malariakuuri ennen reissuaan tänne Ugandaan. Ne eivät ole äkänneet meidän simpanssien tavoin, että kun syö Trichilia rubescens -kasvin lehtiä mullan kera, se torjuu malarialoista. Tai ovat ne äkänneet, sillä itsehän ne ovat tämän tutkimuksen meistä tehneet ja silti syövät mieluummin sen kalliin kuurin, josta usein saavat vielä erilaisia vaivoja. Ei ole ihmisten touhuissa päätä eikä häntää. Hännästä sen verran, että ihmisilläkään ei ole häntää. Jotain samaakin sentään. 

Eräs vanha naaras huokaa. “Koko elämäni ajan olen nähnyt ihmisiä tulevan tänne Kibalen sademetsään. Ne saapuvat, kuiskailevat, räpsivät kuvia ja sitten katoavat, mutta en ole koskaan nähnyt niiden metsästävän ruokaa tai nukkuvan puissa. Kuinka ne selviävät?”

Johtaja kertoo, että ihmiset luultavasti tekevät sellaista kuin työ. Moni meikäläisistäkin on tehnyt tuota ihmisten työtä. Siinä käytetään tuollaista mustaa laatikkoa, mutta valtavan paljon isompaa, ja sen avulla saadaan aikaiseksi liikkuvaa kuvaa. Päätyön teki tuolloin meidän edustajamme näytellen Cheeta-hahmoa ja heidän apulaisinaan toimi ihmisiä näytellen Tarzania. Näistä kuuluisin oli Johnny Weissmuller, joka oli hyvä uimaan ja kova huutamaan. Nämä täällä vierailevat mölytoosat eivät yllä lähellekään Johnnyn karjumista, mutta silti he sanovat toisilleen ”hys, hys” jatkaen kuitenkin itse hölötystään. Olisivat hiljempaa, niin näkisivät enemmän täällä sademetsässä. 

Ihmisiä on ohjeistettu pidättäytymään matkimasta simpanssien ääniä, sillä nehän eivät voi tietää, mitä sanovat ja silloin voi tulla vaikka painiottelu, jonka voittaja on etukäteen selvillä.

Ihan vaan lisätiedoksi, että meikäläisistä Ham the Chimp kävi 31.1. 1961 avaruuslennolla — eli reilu pari kuukautta ennen Juri Gagarinia.  Nuo ihmiset tuppaa tulemaan asioissa vähän meitä simpansseja perässä.  

Ihmiset jatkavat kulkuaan, mutisevat jotain oppaalleen ja katoavat sitten polkua pitkin takaisin sinne, mistä ovat tulleet. Simpanssit odottavat hetken ja sitten huokaisevat helpotuksesta.

“Se oli siinä tältä päivältä,” Johtaja toteaa. “Voimme palata normaaliin elämään. Kibale on taas yksinomaan meidän.”

Johtaja jää vielä hetkeksi paikalleen ja katsoo polkua, jonne ihmiset katosivat. “Ihmiset ovat outoja,” hän mutisee. “Mutta onhan niitä ihan hauska katsella. Ne on välillä niin apinamaisia, että melkein unohtaa, että ne eivät ole meikäläisiä”. 

PIENI VIDEOKURKISTUS:

Liitteenä lisätietoa, mikäli syntyi kipinä lähteä näyttäytymään Kibalen simpansseille.

🐒Esite Kibalen kansallispuistosta 

🐒Hinnasto ja ohjeet koskien kaikkia Ugandan luontokohteita