UGANDA: VUORIGORILLAT OLI YKSI HIENOIMPIA KOKEMUKSIANI

Kun on odottanut jotain tosi kauan, saattaa helposti käydä niin, että tulee pettymys. No ei tullut. Kokemus oli sitä vastoin monta kertaa hienompi kuin olin osannut kuvitella.

Aamulla oli aikainen lähtö passi taskussa kohti kokoontumispaikkaa. Henkilökohtaisia lupia näille retkille saa rajatun määrän ja kättäkin saa laittaa taskuun sen verran syvälle, että kyllä tuonne täytyy todella haluta. Tätä kirjoittaessani on hinta 800 USD. Tosin Ruandan puolella hinnat on huomattavasti kalliimmat, mutta kulku helpompaa. Kongossa hinta sen sijaan on halvempi, mutta turvallisuustilanne täysin toinen. Luvat tulee hankkia kuukausia ennen reissua. Paras aika olisi joidenkin tietojen mukaan mennä meidän kesäaikaan. Minä olin helmikuussa low seasonin aikaan ja se oli kaikin puolin hyvä ratkaisu eikä vähiten sen takia ettei satanut lainkaan.

Juuri ennen paikalle saapumista tuli vastaan tanssijoita, jotka olivat olleet viihdyttämässä turisteja. Joukossa oli kuulemma myös pygmejä, vaikken ketään erityisen lyhyttä henkilöä joukosta erottanutkaan. En muuten sivistymättömyyttäni ollut ikinä miettinyt pygmejä muuna kuin ’adjektiivina”, kun lapsuudessani kuulin puhuttavan negativisessa sävyssä ylipäätään lyhyistä ihmisistä. En mene sen enempää pygmeihin, mutta sain käsityksen, että näitä metsästäjä-keräilijöitä on häädetty alueilta, jotka on muutettu kansallispuistoiksi ja joissa suojellaan erittäin uhanalaisia vuorigorilloja. Asioilla tuppaa olemaan olemaan aina vähintään kaksi puolta.

Aikamoinen kuhina kävi perillä, kun ihmisiä jaettiin arvioidun kunnon perusteella niihin, jotka menisivät lähimmän gorillaperheen luo ja niihin, jotka saisivat patikoida vähän pidempään. Nimenomaan saisivat, sillä oma ajatukseni oli se, että tästä otetaan nyt kaikki irti. Pääsinkin pidemmälle menevään ryhmään.

TRACKING VAI TRECKING?

Vaikka saamassani sertifikaatissa lukeekin Gorilla Tracking Certificate, niin coolilta kuin se kuulostaisikin, en ole ollut ainakaan omasta mielestäni träkkäämässä vaan trekkaamassa. Jäljittäjät ovat nimittäin niitä, jotka seuraavat gorillalaumaa sen joka päivä vaihtuvaan yöpymispaikkaan ja pitävät sieltä käsin seuraavan aamun oppaat kartalla lauman liikkeistä. Tässä kohtaa astumme kuvaan me trekkaajat eli patikoijat. Meidät osataan nyt ohjata lauman jäljille.

Ennen lähtöä tuli kysymykseen, että otanko kantajan. Mielessä kävi ajatukset, että onko noloa ottaa kantaja vai typerää jättää ottamatta. Ollako urhea ei-tartte-auttaa-muija vai uskoako lähteitä, joiden mukaan kannattaa ehdottomasti ottaa kantaja.
Päädyin ottamaan oman kantajan, jonka selkäpuolelle viritettiin mun päiväreppu sadevarusteineen ja juomapulloineen sekä etupuolelle tärkein eli kamera. Ratkaisu oli toimiva, sillä nyt minulla olisi kädet vapaana. Tai olisi ollut, mutta käteeni sain vielä hienon gorillan päällä koristellun kävelysauvan, joka osoittautui todella tarpeeliseksi. Sekään ei kuitenkaan tehnyt matkanteosta varsinaisesti sunnuntaikävelyä.

LIUKASTELUA MUDASSA

Kantajani Medi (kuinka lie kirjoitetaan) oli hauskaa seuraa ja ehdittiin höpötellä matkan aikana kaikenlaista omista hyvinkin erilaisista elämistämme. Hänestä oli myös suuri apu, sillä suurin osa matkasta kuljettiin viidakkoveitsen kanssa edellämme tietä raivaavan oppaan perässä. Piti katsoa koko ajan jalkoihinsa, sillä kasvillisuudesta ja ilmajuurista muodostui aikamoisia lenkkejä, joihin kompastui helposti ellei nostellut kunnolla jalkojaan. Minkäänlainen laahustaminen ei siis tullut kysymykseen.

Paikka paikoin jouduttiin myös menemään hyvin jyrkkää ja mutaista mäkeä ylös ja alas ja siinä oli Medin apu tarpeen, kun hän vuoroin ojensi kättään ja tuuppasi menehän-siitä-tyyliin. Nauratti, kun välillä muta vaan liukui alta ja taisi siinä joku pyllähdyskin käydä.

MUURAHAISET ON PENTELEITÄ

Pirullinen kohta oli se, kun Medi sanoi, että nyt on edessä muutama sata metriä, jotka me juostaan, sillä nyt ylitetään paikka, joka kuhisee muurahaisia. Olin äimän käkenä. Olin varustautunut kuten oli neuvottu: pitkät hihat ja puntit, sukat tiukasti housujen päällä, vaelluskengät. Jossain oli myös neuvottu hankkimaan asianmukaiset suojasäärystimet, mutta ne jätin hankkimatta. Ei kai ne muurahaiset nyt niin nopeita ja ovelia ole, että pääsisivät iholleni tanssahtelemaan. Medi toisti hymyillen, että anna käsi, nyt me juostaan. Niin me sitten juostiin.

Kun pysähdyttiin, pamppaili paitani alla muukin kuin nopea syke. Ne kehvelit oli löytäneet tiensä paitani alle ja puri mua joka paikasta. Jos sinua on joskus purrut paarma, niin tämä oli yhtä kivuliasta — paitsi että nyt oli kyseessä joukkohyökkäys ja erityisenä herkuttelun kohteena kainalot. Kainaloita ei saisi kyllä purra. Se teki ns. höpötitiä. Harkitsin varmaan kokonaisen sekunnin ( Järkkyykö Medin mieli? Mitäköhän hänen uskontonsa sanoo? Saako hän koskea asiakasta?) ennen kuin riisuin paitani huutaen samalla, että tapa ne. Hetken läpsittyämme ja huidottuamme pääsin vihulaisista eroon ja puin muina naisina paidan päälleni sekä pyysin anteeksi ja kiitin samassa lauseessa. Nauraen jatkettin matkaa. Kipu tuntui vielä hetken aikaa, mutta mitään jälkiä ei myöhemmin enää näkynyt eikä tullut kutinoita tai muita lisävaivoja. Jäi ainoastaan hauska tarina. Medinkin sielu ilmeisesti säilyi suht puhtaana.

PARIN METRIN PÄÄSSÄ SILVERBACKISTÄ!

Tarvottuamme hyvän aikaa ryhmä pysähtyi ja meille kerrottiin, että ollaan lähellä perhettä. Jännitys tiivistyi. Kohta kuului puskista pientä ryskettä ja sinne tänne ilmestyi näköpiiriin mustia karvapalleroita. Meitä ohjattiin hetken kuluttua lähemmäksi ja kun pääsin muutaman metrin päähän silverbackistä eli lauman johtajasta, alkoi kyyneleet valua silmistäni. Unelma oli toteutunut. Silverback oli hetken paikallaan, eikä minua pelottanut ollenkaan. Jännitti kyllä, mutta enemmän se oli sellainen fan girl moment. Vähän aikaa istuttuamme jättimäinen gorilla otti hatkat. Hitaasti ja arvokkaasti. Iso eläin liikkui kuitenkin yllättävän ketterästi. En tajunnut edes kunnolla kuvata. En kuitenkaan unohda sitä hetkeä ikinä. Vähän tietty tunnelmaa laski (gorillan) huonosti pyyhitty takamus. Ei ollut vieraskorea, hehe.

MUCUNGUZIN PERHE

Mucunguzi oli tämän herran nimi. Sen perhe oli äskettäin ihmisille totutettu ryhmä ja nimetty johtavan gorillan mukaan. Sana Mucunguzi tarkoittaa ”pelastajaa”.

Mucunguzi-gorillaryhmä kuului alun perin Bweza-ryhmään, mutta se irtautui siitä hopeaselkäisen Mucunguzin johdolla. Hänet ajettiin pois ja hän jäi yksin eläväksi urokseksi sen jälkeen, kun Bweza-ryhmässä puhkesi taistelu hallitsevan hopeaselän kanssa. Mucunguzi oli tuolloin Bweza-ryhmän kolmanneksi nuorin hopeaselkä.

Pitkän yksinäisen elämän jälkeen Mucunguzi hyökkäsi Bikingin gorillaryhmään ja vei mukaansa muutamia naaraita muodostaakseen oman ryhmänsä. Tällä hetkellä Mucunguzi-ryhmään kuuluu 15 yksilöä:

• 1 hopeaselkä
• (sen) 7 aikuista naarasta
• 2 nuorta aikuista naarasta
• 1 nuorukainen
• 4 vauvaa

MUSTAT IHMISAPINAT HERÄTTÄVÄT KUNNIOITUSTA

Itäinen gorilla on suuri ihmisapina, jolla on kookas pää, leveä rintakehä ja pitkät käsivarret. Sen nenä on litteä ja sieraimet suuret. Kasvot, kädet, jalat ja rinta ovat karvattomat. Turkki on pääosin musta, mutta aikuisilla uroksilla on selässään hopeinen “satula”. Gorillan ikääntyessä selän karvat muuttuvat valkoisiksi, aivan kuten ihmisten harmaat hiukset – tästä syystä vanhempia uroksia kutsutaan hopeaseliksi.

Urokset ovat huomattavasti naaraita kookkaampia: täysikasvuinen itäinen urosgorilla painaa tyypillisesti 140–205,5 kiloa ja sen pituus pystyasennossa on noin 1,7 metriä. Eli jos herra M. olisi sattunut nousemaan pystyasentoon ja olisi otettu kirjat pään päälle ja alettu mittailemaan runkojamme, olisimme luultavasti merkanneet puuhun pituutemme tasan samalle viivalle. Penkistä saattaa kuitenkin nousta Mucunguzilla vähän enemmän.

Lauma liikkui jonkin verran, mutta pysytteli enimmäkseen paikallaan ja oltiin sen verran aukealla paikalla, että niitä pystyi hyvin kuvaamaan. Gorillalupaan kuului tunnin verran vierailua perheen lähellä, jotta gorilloja ei liikaa häirittäisi. Tuli kuvattua paljon, mutta vielä enemmän fiilisteltyä. Oli niin mahtavaa seurata ihan pieniä gorilloja, jotka pyörivät ja hyörivät ympäriinsä ja välillä paukuttivat rintaansa. Isommat gorillat tyytyivät lähinnä pureksimaan kasveja ja chillaamaan. Yhteen turistiin otti gorilla jonkinlaisen kontaktin (olikohan vähän tiellä), mutta siihen puututtiin heti. Mistään vaaratilanteesta ei ollut kyse, lähinnä kuitenkin ajatuksena, ettei me turistit sairastuteta gorilloja. Tämän takia oli pakollisena myös kaikilla maskit.

Gorillojen lähellä parveili valtavasti jotain itikoita, mutta en muista niiden häirinneen mitenkään itseäni. Luultavasti oli sen verran adrenaliinia omissa suonissani, että en vaan kiinnittänyt niihin huomiota. Myöskään mitään pahaa hajua en rekisteröinyt, vaikka aiemmin gorillaretkellä käynyt veljeni siitä varoittikin.

Ajantaju katosi kokonaan, mutta valokuvatietojen mukaan kului lähtöpaikalta ja takaisin lähtöpaikalle vähän vajaa kuusi tuntia. Jalat siis saivatkin luvan kanssa vähän lyödä loukkua kaikessa rauhassa. Maksoin Medille 25$. Oppaan mukaan hinta olisi 20$ ja se menisi kokonaan porterille. Itse kantajat sanoivat, että se menee yhteisölle ja tippi menee heille. Taisivat narrata. Ihan sama. Olin iloinen. Medin mukaan olin iloisin asiakas, mitä hänellä on ollut ja hän kyllä itsekin nauroi aika paljon. Liekö sitten minulle vai jutuilleni.

KUKA OPASTI KETÄ?

MITÄ JOS ”LUONTO KUTSUU”?

Niinpä! Matkanvarrella ei todellakaan ole kuivakäymälöitä ja aikaa saattaa reissussa kulua puoli päivää tai enemmän. Alun kokoontumispaikalla oli kunnon vessat ja niissä suositeltiin käytävän ennen patikointia. Olin myös etukäteen miettinyt syömisiäni ja juomisiani enkä kitannut kyseisenä aamuna kovasti rakastamaani kahvia puolta litraa.

Jos hätä kuitenkin yllättää, ei siinä kohdassa kannata kainostella, vaan kertoa reippaasti kantajalleen, että nyt on tilanne päällä. Sinut viedään soveliaaseen ja turvalliseen paikkaan kykkimään. Koska olet valmistautunut hyvin, sinulla on mukanasi paperia, kosteuspyyhe ja käsidesiä sekä suljettava muovipussi, johon laitat kaiken käyttämäsi. Mitään papereita ei jätetä minnekään lojumaan. Itselläni on muuten tapana pitää myös muovihanskoja mukana, lähinnä jäänteenä aktiivisista geokätköilyajoista. Ne saattaa olla välillä muutenkin avuksi, jos joudut asioille eikä ole mahdollista päästä pesemään käsiä.

TIE POIKKI

Matkalla pois oli tie poikki, kun iso säiliöauto oli poikittain tielle jumittuneena upottavaan mutaiseen hiekkaan. Onneksi ei ollut kiire minnekään. Safariautomme ulkopuolella lapsijoukko kerjäsi rahaa ja karkkeja ja reilun vartin päästä caterpillari tuli tasoittamaan meille ohituspaikan ja päästiin jatkamaan matkaa. Lisäohjelmaa siis, mutta ei mitään vakavaa. Mukavaa oli nähdä sekin, miten nopeasti hommat hoituu.

MITÄ MUKAAN?

🧥👩‍🌾Suojaava ja peittävä asu aurinkoa, itikoita ja oksien raapimisia vastaan.

🥾Vaelluskengät. Ne on parhaat, jotta pääset etenemään märässä mudassa ja suojaat kunnolla jalkasi. Kengät menee luultavasti pahaan kuntoon, mutta käsittääkseni jokaisessa yöpymispaikassa otetaan vieraat vastaan vaelluksen jälkeen niin, että kengät jätetään ulos ja tippipalkalla ne puhdistetaan majapaikan toimesta. Meidän safariautoamme oltiin ihan pihalla vastassa ja saimme heti kärkeen käsien pesun. Yksi truuttasi saippuaa ja toinen kaatoi kannulla vettä. Kengät jätettiin hotellin hoiviin putsattavaksi ja tilalle annettiin crocksit. Harmi, ettei mutaisista kengistä tullut otettua kuvaa. Niillä ei olisi kyllä millään ilveellä kehdannut lähteä kotimatkalle, mutta siellä ne odotti seuraavana aamuna puhtoisina ja valmiina uusiin seikkailuihin.  

🎒Kantaja. Saat ihan oman avustajan ja reissusta tulee huomattavasti miellyttävämpi.

💦Tarpeeksi vettä. (Katso edellinen kohta ja ota vielä yksi pullo lisää). Sitä ei tiedä, kauanko metsässä vaelletaan, sillä mikäli gorillalauma sattuukin liikkumaan poispäin, niitä joutuu seuraamaan pidempään. Ajatuksena on, että niin kauan etsitään, kun löydetään.

LOPUKSI VIELÄ FIILISTELYVIDEO PÄIVÄSTÄ:

Jos kiinnostuit, lue lisää Bwindi Forest National Parkista